lauantai 20. joulukuuta 2014

Tieteellisen paradigman muutoksesta

Tieteenfilosofiassa puhutaan Thomas Kuhnin kuvailemista tieteen paradigmoista. Paradigma on jotain tutkimuksen aluetta itsestäänselvästi hallitseva perusnäkemys [1]. Paradigma määrittelee sellaisia vakiintuneita toiminnan tapoja, kuten mitä tieteen tulee tarkkailla ja tutkia ja kuinka tieteellisiä tutkimustuloksia tulkitaan. Paradigmaan liittyy muuttumaton perusta, ontologinen primitiivi, jonka päälle paradigman teoriat rakennetaan.  

Kuhn huomasi, ettei tiede kehitykään aina asteittaisesti, vaan silloin tällöin siirrytään harppauksella paradigmasta toiseen. Kun olemassa olevan paradigman mallit eivät enää kykene selittämään esille tulleita ongelmia, tulee paradigman muutos mahdolliseksi. Tällöin tiedeyhteisö siirtyy normaalitieteestä kriisiajan tieteeseen ja uudet koulukunnat esittävät taustakäsityksiä, joiden avulla nykyisen paradigman ratkaisemattomat ongelmat kyetään selvittämään. Kriisiajan tiedettä seuraa esiparadigmaattinen vaihe, jolloin koulukuntien hyvinkin eriävät näkemykset kilpailevat keskenään. Lopulta uusi paradigma lunastaa paikkansa ja palataan jälleen normaalitieteeseen [2]. Paradigmat ovat muuttuneet historian aikana useasti, esimerkiksi kun siirryttiin maakeskeisestä maailmankuvasta aurinkokeskeiseen maailmankuvaan.

Jo usean sadan vuoden ajan luonnontieteitä hallitseva paradigma on ollut materialismi, eli aineellinen todellisuuskäsitys. Materialismin mukaan kaikki olemassa oleva koostuu tai on palautettavissa aineeseen, aineellisiin voimiin tai fysikaalisiin tapahtumiin [3]. Materialismin ontologinen primitiivi on hiukkasfysiikan standardimalli, joka kuvaa alkeishiukkasia ja niiden ominaisuuksia. Standardimallin alkeishiukkaset ovat siis perusta, joista kaikki olemassa oleva rakentuu.

Materialismin voittokulku on ollut huimaa. Se on muun muassa lennättänyt ihmisen kuuhun, miltei hävittänyt polion ja yhdistänyt kansakunnat toisiinsa internetin välityksellä. Se on selittänyt lukuisia ihmismieltä vuosituhansia askarruttaneita kysymyksiä ja vähentänyt näin tarvetta uskomuksille ja uskonnoille. Materialismi on ollut niin tehokas todellisuuden tutkimisessa, että se on laajentunut perinteisesti filosofian haarana pidetyn metafysiikan puolelle. Metafysiikka pyrkii selittämään olemista ja maailmaa laajimmalla mahdollisella tavalla esittämällä kaksi peruskysymystä: mitä on pohjimmiltaan olemassa ja millaista se on. Materialismin on nähty kenties lopullisesti pystyvän selvittämään mistä maailmankaikkeuden, ja näin ollen myös meidän, olemisessa loppuviimein on kysymys.

Yksi viimeisistä ja vaikeimmista aineellisen todellisuuskäsityksen selittämättömistä ilmiöistä on samalla perimmäisin ja intiimein, eli kysymys siitä miten tietoinen kokemus subjektiivisesta olemisesta muodostuu. Siis tietoisuus johon kuuluvat kaikki kokemamme asiat ja ilmiöt.  Materialismi lähestyy ongelmaa etsimällä tietoisuuden synnyttävää mekanismia ainoasta mahdollisena pitämästään paikasta, aivoistamme. Vaikkei mekanismia vielä tunneta, perustuu yleisesti jaettu käsitys itsestämme materialistiseen tulkintaan. Olemme biologinen sähkökemiallinen elin nimeltä aivot.

- Aivot ohjailevat kehoja materiasta koostuvassa universumissa ja muodostavat yksilön kokeman tietoisuuden.

- Kaikki mitä olet ikinä kokenut tai mitä tule ikinä kokemaan on aivojesi synnyttämää (tällä tulkinnalla on kenties hätkähdyttäviäkin harvemmin mainittuja seuraamuksia):

* Kun toimit maailmassa (juot kahvia, ongit, suutelet, kosket kasvojasi) et todellisuudessa koe näitä asioita oikeassa maailmassa, vaan aivojesi tuottaman kopion, eli simulaation niistä:

+ Olemme kukin kuin pimeässä huoneessa, jossa tarkastelemme aistielimiemme tuottamaa informaatiota ulkomaailmasta.

+ Kun katsota punaista kukkaa, et katso kukkaa, vaan aivojesi tuottamaa kuvaa siitä. Väriä punainen ei materialistisen tulkinnan mukaan ole olemassa ”tuolla ulkona”, siis kallojemme ulkopuolella, vaan valoaaltoja jotka aivot aistielinten informaation avulla muuttavat värikokemukseksi. Kun katsot Andromedan galaksia yötaivaalla, laajenee aivojesi tuottama simulaatio 2,5 miljoonan valovuoden laajuiseksi.

+ Emme koskaan pysty tietämään miltä ulkomaailma todellisuudessa näyttää tai tuntuu, sillä joudumme luottamaan evoluution tuloksena kehittyneiden aistiemme tuottamaan informaatioon ja kehittämään sen pohjalta teorioita ulkomaailmasta. Joka tapauksessa materialistisen tulkinnan mukaan kallojemme ulkopuolinen maailma on hyvin erilainen kuin aivojemme tuottama simulaatio siitä, eräänlaista aaltojen ja hiukkasten vuorovaikutusta, josta aistimme poimivat tietyn osan.

Moderni tiede on intensiivisesti tutkinut tietoisuutta ja sen synnyttävää mekanismia jo vuosikymmenten ajan. Vastaukset näyttävät kuitenkin edelleen pakenevan tutkijoita, eikä varteenotettavia teorioita ei ole ilmaantunut. Edes 1800-luvulta asti käytössä olleen anestesian toimintamekanismia ei tunneta, vaikka lukemattomat ihmiset kokevat sen vaikutuksen sairaaloissa ympäri maailmaa. Nykyisen paradigman sisälle onkin muodostunut hyvin erilaisia näkemyksiä tietoisuuden luonteesta.

Eräs tunnettu teoria on Daniel Dennettin vuonna 1991 esittämä näkemys, ettei tietoisuutta todellisuudessa ole olemassa, vaan se on jonkinlainen aivojen synnyttämä illuusio. Tämä on kyseenalainen väite, sillä jos rehellisesti tutkimme olemistamme, ainoa asia josta voimme olla aivan varmoja, on juuri kokemus tietoisesta olemisesta. Teorian voidaankin nähdä olevan enemmänkin pään pensaaseen työntämistä kuin aitoa tiedettä; jos en löydä todellisuuskäsityksestäni ilmiölle selitystä, kiellän sen olemassaolon.

Potentiaalisimpana tämänhetkisenä materialistisena selityksenä tietoisuudelle on nähty Giulio Tononion esittämä informaation integraatio teoria. Siinä tietoisuuden tulkitaan syntyvän aivojen integroiman informaation määrän perusteella. Informaation määrää aivojen eri osissa voidaan mitata esimerkiksi aivokuvantamisella. Kastrup [4] on kritisoinut teoriaa siitä, ettei se selitä tietoisuuden syntymekanismia, vaan ainoastaan kuvaa osaa sen lopputuloksesta. Hän vertaa tätä siihen, että yrittäisimme selittää ja päätellä auton moottorin toimintamekanismia tutkimalla sen nopeusmittaria. Se kuvaa kyllä pientä osaa ilmiöstä, muttei kerro miltei mitään siitä miten itse ilmiö syntyy.

Koska tietoisuus on muodostunut ongelmaksi nykyiselle paradigmalle, ovat jotkut teoreetikot (esimerkiksi Galen Strawson) ottaneet kenties kyseenalaisiakin uskonhyppyjä pystyäkseen toimimaan sen asettamissa rajoissa. Yksi tällainen tietoisuutta selittävä näkemys on panpsykismi, eli ajatus siitä että kaikki materia on tietoista, mutta tietoisuuden luonne ja laatu riippuu materian järjestelystä. Teorialla ei kuitenkaan ole tieteellistä pohjaa, sillä sen enempää alkeishiukkasista kuin atomeistakaan ei ole löydetty merkkejä tietoisuudesta.
Sivusin aiemmassa kirjoituksessani myös teoriaa, jossa aivot nähdään eräänlaisena kvanttitason vastaanottimena tietoisuudelle. Tämän Roger Penrosen ja Stuart Hameroffen esittämä Orch-OR teorian mukaan aivojen mikroputkirakenteet toimivat kvanttitasolla ja ovat yhteydessä laajempaan prototietoisuuteen. Tämä teoria toimii jo nykyisen paradigman reuna-alueella, sillä se esittää etteivät aivot tuota tietoisuutta, vaan vastaanottavat sitä. Tästä syystä se onkin saanut osakseen vahvaa kritiikkiä vakiintuneelta tiedeyhteisöltä.
Sen lisäksi, että nykyiset teoriat eivät kykene ratkaisemaan ongelmaa, liittyy aineelliseen maailmankuvaan perustavaalaatua olevia vajaavaisuuksia tietoisuuden selittäjänä. Kastrup listaa niitä kirjassaan [4]: 

- Tieteellinen malli soveltuu luonnon rakenteiden ja säännönmukaisuuksien kuvaamiseen. Se on hyödyllinen vertailuun miten tietty ilmiö tai asia vertautuu toiseen ilmiöön tai asiaan (esimerkiksi selittämään alkeishiukkasten ominaisuuksia alleviivaamalla alkeishiukkasten suhteellisia eroja). Tieteellinen malli ei kuitenkaan pysty kuvaamaan mikä jokin tietty ilmiö tai asia pohjimmiltaan on. Todellisuuden ja säännönmukaisuuksien suhteellisten erojen kuvaaminen on empiirinen ja tieteellinen kysymys, niiden luonteen perimmäinen kuvaaminen on filosofinen metafyysinen kysymys.

- Materialismi olettaa materian olemassaolon tietoisuuden ulkopuolella. Tällaista tietoisuuden ulkopuolista materiaa ei ole kuitenkaan koskaan löydetty. Kaikki mitä ikinä on löydetty tai koettu on löydetty tai koettu tietoisuudesta, sen ulkopuolinen materia on puhdasta spekulaatiota. Tämän tosiasian tunnustaa myös aineellinen maailmankuva, sillä kvanttimekaniikassa kvanttien tunneloituminen ja välitön vuorovaikutus keskenään pitkien välimatkojen päästä on ristiriidassa paikallisesta ja materialistisen universumin kanssa. Teoria ei tue myöskään ei-paikallista materialistista universumia. Materian esiintymistä ei voida selittää erillään tai itsenäisesti ilman sen subjektiivista tarkastelua tietoisuudessa.

- Monimutkaisesta järjestelmästä nouseva ominaisuus täytyy olla johdettavissa sen alemman tason komponenttien ominaisuuksista. Voimme esimerkiksi mallintaa hiekanjyviä tietokoneella ja katsoa kuinka tuulisimulaatio luo niistä samanlaisia dyynejä kuin aavikolla. Näin ei kuitenkaan ole tietoisuuden kanssa. Mikään ei viittaa siihen, että alkeishiukkaset omaisivat sellaisia ominaisuuksia, josta tietoisuus voisi nousta.

- Mikään ei selitä sitä miksi tietoisuus nousisi materiasta. Materialistisesta näkökulmasta olisi helpompi hyväksyä tilanne, jossa ihminen olisi äärimmäisen monimutkaisella biologisella tietokoneella varustettu soluista koostuva robotti. Toimisimme siis täysin samalla tavalla kuin nyt, mutta ilman subjektiivisesta tietoisuutta. Omana huomiona, että voimmekin kenties kuvitella tuhannen vuoden kuluttua robotiikan kehittyneen niin pitkälle, että kanssamme eläisi täysin ihmisen kaltaisia robotteja. Silti niin ettei heillä olisi ”ketään kotona”, eli vaikka heitä pistäisi neulalla, he kyllä rekisteröisivät piston ja huudahtaisivat ”ai”, mutteivät tuntisi kipua (tämä tunnetaan filosofiassa filosofinen zombie ajatusleikkinä). Me emme selvästikään kuitenkaan ole tällaisia biologisia zombieita, sillä jokainen ihminen tuntee kokevansa esimerkiksi kipua, ei vain neulanpiston aiheuttamaa hermojen tuottamaa sähköimpulssia.

- Koska materialismi olettaa kaiken kokemamme olevan aivojemme sähkökemiallisten reaktioiden aikaansaannosta, täytyy sen myös olettaa, että nämä reaktiot korreloivat yksi-yhteen subjektiivisten kokemustemme kanssa. Subjektiivisen kokemuksen, kuten punaisen värin näkemisen, tulisi olla luotettavasti ja selkeästi nähtävissä aivojemme hermostollisista prosesseista. Näin ei kuitenkaan ole, vaan tutkimukset ovat sitä vastoin osoittaneet epäjohdonmukaisuuksia ja jopa ristiriitaisuuksia kokemusten ja aivoissa havaitun aktiivisuuden välillä. Nykynäkemys pyrkii selittämään näitä ristiriitaisuuksia puhumalla spesifisyydestä, eli siitä että tietyt tietoisuuden tilat, riippumatta niiden monimutkaisuudesta tai voimakkuudesta, korreloivat tietyn neuronien osajoukon aktivoitumisen kanssa, riippumatta siitä kuinka suuri määrä neuroneja tai hermoimpulsseja on osallisena. Tämä tulkinta korrelaation häilyvyydestä kuitenkin kyseenalaistaa materialismin perusolettaman, eli että aivojen toiminta korreloisi yksi-yhteen subjektiivista kokemuksemme kanssa.

- Aivojen verenkierron vähenemisen tai lakkaamisen kokonaan tulisi aineellisen todellisuuskäsityksen tulkinnan mukaan johtaa aina tajunnan alenemiseen. Joissain tapauksissa (esimerkiksi lentäjien G-voima testeissä, aivojen magneettisessa stimulaatiossa tai kuolemanrajakokemuksissa) näin ei kuitenkaan tapahdu, vaan verenkierron väheneminen saattaa johtaa voimakkaisiin laajentuneisiin tietoisuudentiloihin. Materialismi joko lähtökohtaisesti kieltää tällaisten tilojen olemassaolon tai turvautuu kyseenalaiseen väitteeseen, että vaikka aivoissa ei ole lainkaan verenkiertoa, niin kuitenkin pieni osa neuroneja on edelleen aktiivisia. Niitä on kuitenkin niin vähän ja ne ovat niin piilossa, ettei neuronien aktiivisuus näy mittauksissa. Tämä tuntuu erikoiselta, sillä pelkästään unen näkeminen käden puristamisesta nyrkkiin näkyy merkittävänä aktiivisuutena aivoissa. Lisäksi verenkierron estyttyä aivoihin neuronien väitetään toimivat poikkeuksellisesti niin, että hapenpuutteen tila lisääkin niiden aktivoivia mekanismeja ja vähentää ehkäiseviä mekanismeja. Väitteelle ei ole loogista pohjaa, eikä sille ole sitä tukevia tutkimustuloksia.

- Materialismi ei pysty sisällyttämään maailmankuvaansa ilmiötä kuten Carl Jungin kuvaamaa kollektiivista alitajuntaa, vaan joutuu kategorisesti kieltämään sen olemassaolon. Jung havaitsi, että jaetun alitajunnan mentaalista sisältöä saattaa nousta henkilön tajuntaan hänen unissaan, näyissään ja muissa ei-normaaleissa mielentiloissa. Nämä sisällöt olivat jonkun muun henkilön mielen sisältö, josta ne nyt kokevan henkilön ei ole ollut mahdollista olla tietoinen.

- Kirjallisuudessa on lukuisia mainintoja ns. saadusta Savant syndroomasta. Se kuvaa ihmisiä, jotka ovat saaneet hyvin poikkeuksellisia kykyjä (esimerkiksi korkean älykkyystason tai taiteellisen taidon) saatuaan aivovamman. Valtavirran selitys tapahtuneelle on, että taidot ovat olleet piilossa aivoissa ja jotka vamma vapautti. Tämän on arveluttava väitä ottaen huomioon, ettei evoluutiolla olisi mitään syytä piilottaa taitoja kuten erinomaista muistia tai laskukykyä. Lisäksi se ei selitä miten henkilö äkisti ”oppii” taidon kuten kyvyn säveltää musiikkia.

Jos nykyisestä paradigmasta ei löydy vastausta kaikkein intiimeimpään ja kenties myös tärkeimpään kysymykseen, niin olemmeko täysin neuvottomia? Tyydymmekö hyväksymään ettemme ehkä koskaan saa ratkaistua olemisemme mysteeriä, emmekä tietää paikkaamme maailmankaikkeudessa. Näin surkea tilanne ei kenties onneksi ole. Joudumme kuitenkin ottamaan harppauksen toiseen paradigmaan. Tämä on kaikkea muuta kuin helppoa, sillä olemme saaneet aineellisen maailmankuvamme äidinmaidossa ja sen kyseenalaistaminen tuntuu miltei mahdottomalta. Kenties tilanne oli samanlainen 1600-luvulla, jolloin meidän olisi ensimmäistä kertaa elämässämme täytynyt kuvitella, ettei maapallo olekaan maailmankaikkeuden keskipiste. Kuitenkin, kuten nähdään, esitetty idealistinen teoria on huomattavasti lähempänä kokemustamme olemisesta, kuin materialistinen näkemys meistä kallojemme sisään kahlittuina biologisina eliminä.
Idealismin voidaan nähdä materialismin vastakohtana. Kun materialistinen maailmankuva perustuu näkemykseen, että kaikki ilmiöt ovat palautettavissa aineeseen, idealistisen maailmankuvan mukaan kaikki ilmiöt ovat palautettavissa mieleksi tai sen sisällöiksi, siis tietoisuudeksi (käytän lopputekstissä mieltä ja tietoisuutta synonyymeina). Koulukunnalla on pitkä historia sekä lännessä että idässä, mutta varsinkin idän filosofiset suuntaukset kuten buddhalaisuus ja hindulaisuus ovat ylläpitäneet näkemystä vuosituhansien ajan. Kuten materialismikin, idealismi on monistinen ontologinen käsitys, eli sen mukaan todellisuus koostuu yhdestä substanssista [5].
Olemme tottuneet pitämään itsestäänselvyytenä, että mielemme on kehomme sisällä. Jos kuitenkin rehellisesti tarkastelemme olemistamme, huomamme että kaikki mitä olemme ikinä kokeneet, olemme itseasiassa kokeneet mielessämme, mukaan lukien kehomme. Jos nyt esimerkiksi katsot käsiäsi, koet ne mielessäsi. Jos koet tuolin allasi, koet sen mielessäsi. Jos katsot ikkunasta ulos, koet näkymän mielessäsi. Tarkastelemalla arkista elämäämme päädymme siis huomattavasti loogisempaan, mutta yllättävään, lopputulokseen; keho toimiikin mielessä eikä päinvastoin. Materialismin ontologinen primitiivi pakottaa tutkijat (ja meidät) tekemään kokemuksemme vastaisen käänteisen tulkinnan, eli sijoittamaan mielen kehoon ja maailman sen ulkopuolelle.
Miten tämä maailmankuva on käytännössä sovitettavissa elämäämme ihmisinä? Kastrupin esittämässä mallissa aivot eivät tuota mieltä, vaan määrittävät mielen paikan tiettyyn kohtaan aika-avaruutta. Näin tehdessään, aivot mukauttavat tietoista havainnointia kehon sijainnin suhteen. Kun mieli ei ole alisteinen tälle paikannusmekanismille, se on rajoittamaton ja sisältää tietoisuuden kaikesta mitä on olemassa avaruudessa, ajassa ja kenties myös näiden ulkopuolella. Määrittämällä tietoisuuden paikan aivot suodattavat tietoisuudesta pois kaiken mikä ei korreloi kehon sijainnin kanssa. Mallissa on samankaltaisuuksia kuin aiemmin mainitussa Orch-OR teoriassa. Tässäkin mallissa aivot voidaan nähdä kuin radiovastaanottimena, jossa tietty valittu taajuus soi kirkkaana, kun taas kaikki muut taajuuden suodattuvat pois. Aivojen sähköiset signaalit, jotka korreloivat tietoisen kokemuksen kanssa, kuvaavat suodatusprosessia toiminnassa. Kun suodatinprosessia häiritään esimerkiksi juomalla alkoholilla tai iskulla päähän, muuttuu henkilön kokema tietoinen kokemus.
Suodatinhypoteesi ei kuitenkaan ole dualistinen malli, siis että siinä materiasta koostuvat aivot toimisivat ei-materiasta koostuvassa tietoisuudessa. Toinen Kastrupin käyttämä metafora kuvaakin sitä paremmin. Kuvittele virtaava joki, johon on muodostunut vesipyörteitä. Nämä vesipyörteet on tehty vedestä, mutta voit silti osoittaa yhtä ja sanoa, että ”tuossa on vesipyörre”. Metaforassa virtaava joki kuvaa jakamatonta tietoisuutta ja vesipyörre sen yhtä subjektiivista mieltä, siis ihmistä (tai muuta tietoista olentoa). Tässäkin tapauksessa, vaikka subjektiivinen mieli on tehty jakamattomasta tietoisuudesta, voimme osoittaa sitä ja sanoa "tuossa on mieli". Kun mieltä katsoo ensimmäisen persoonan perspektiivistä, niin koemme sen mielen jossa nyt näet tämän tekstin. Kun mieltä katsoo toisen persoonan perspektiivistä, näemme aivot ja sen aktiivisuuden. Aivot ovat siis yksittäisen mielen dynamiikan kuva laajemmassa mielessä, samalla tavalla kuin vesipyörre on veden liikkeen dynamiikan kuva laajemmassa vedessä. Kun katsomme salamaa, näemmä ilmakehän sähköpurkauksen kuvan. Johtopäätös, että aivot synnyttävät mielen on kenties yhtä väärä kuin päätelmä, että salama synnyttäisi ilmakehän sähköpurkauksen.
Kuten huomaamme, suodatinhypoteesi kuva materialistisia malleja läheisemmin kokemustamme olemisesta. Se ratkaisee myös tietoisuuden ns. vaikean ongelman, sillä kysymys ”kuinka tietoisuus nousee materiasta?” ei ole relevantti. Jokainen aiemmin tekstissä mainituista materialistisia malleja vaivaavista ongelmista tulee ratkaistuksi, ja ei vain ratkaistuksi, vaan ne myös tukevat suodatinhypoteesia. Kun suodattimen toimintaa muutetaan esimerkiksi estämällä aivojen verenkiertoa, vahingoittamalla niitä tai nukkumalla, on luonnollista, että myös suodattuvan materiaalin laatu ja määrä muuttuu. Toisin kuin materialistisissa teorioissa, tässä idealistisessa mallissa suodattimen toiminnan heikentyminen mahdollistaa myös laajentuneiden tajunnantilojen syntymisen. Se miksi aivojen aktiivisuus ei suoraan korreloi subjektiivisten kokemusten kanssa, selittyy myös. Samalla tavalla kuin ulosnäkyvät liekit ovat vain osa palamisen prosessia, ulosnäkyvä aivojen aktiivisuus on vain osa mielen prosessia.
On tärkeää huomata, ettei esitetty hypoteesi ole uusi tieteellinen teoria, vaan metafyysinen malli. Se pyrkii siis selittämään todellisuutta laajimmalla mahdollisella tavalla. Teoriat joita nykyään kutsutaan luonnonlaeiksi, nähdäänkin tässä tulkinnassa mielenlakeina. Elektronit ovat siis edelleen negatiivisesti varautuneita, punasolut kuljettavat happea ja galakseista muodostuu yleisimmin spiraalin muotoisia. Nämä eivät kuitenkaan tapahdu ”tuolla ulkona” siis tietoisuuden ulkopuolelle oletetussa materiasta koostuvassa maailmassa, vaan osana kollektiivisen mielen liikettä.
Ensimmäinen kritiikki jonka suodatinhypoteesi saa usein osakseen on, että jos olemmekin mielemme, niin miksi voimme vaikuttaa vain pieneen osaan siitä, siis kehoihimme. Koemme itseasiassa jotain vastaavaa joka yö nukkuessamme. Tällöin subjektiivinen mielemme luo maailman, jossa me olemme yksi hahmo. Liikumme tässä luodussa maailmassa ja tapaamme toisia ihmisiä, mutta koemme tapahtumat vain tämän yhden hahmon kautta. Emme pysty vaikuttamaan siihen mitä unessa tapahtuu, sillä muutenhan emme ikinä valitsisi nähdä painajaisia. Lisäksi kehossammekin on hyvin paljon sellaisia toimintoja, joihin emme pysty arkielämässämmekään vaikuttamaan, kuten tunteet, ajatukset, ruoansulatus jne.
Miksi sitten maailmassa tuntuu olevan fyysisiä materiasta ”tehtyjä” asioita? Tämä kysymys on askarruttanut nykytiedettäkin jo pitkän aikaa. Kaikki materia on pohjimmiltaan aaltoina ilmentyviä hiukkasia. Ei ole olemassa siis mitään materian legopalikoita, joista esimerkiksi pöytä tai keho rakentuisivat. Lisäksi myös "suuremmat" rakenteet ovat tyhjää täynnä, esimerkiksi vetyatomi on 99.9999999999996 % tyhjyyttä. Näin luonto tuntuu toimivan, eli luo ei-materiasta materiaa. Buddhalainen sanonta ”muoto on tyhjyyttä, tyhjyys on muotoa” kuvaa asianlaitaa hyvin.
Mistä ”aineesta” tämä tietoisuus sitten on tehty, miksemme voi havaita sitä mittauksilla? Kuten mainittua, idealismin mukaan ainetta (materiaa, objekteja) on olemassa vain osana mieltä. Mielen kasvualusta ei ole ainetta, se on subjekti, ei objekti. Tietoisuus on pohja josta havainnointi nousee, se ei itse ole havaittavissa samasta syystä ettei silmä voi nähdä itseään. Sitä ei voida mitata, havaita, tai analysoida, koska se on joka mittaa, havaitsee ja analysoi. Tämä ei tee idealismista kuitenkaan mahdotonta todistaa, vaan sen paikkaansapitävyys on mahdollista päätellä eri tutkimusten löydöksistä (kuten tämänkin kirjoituksen muutamat esimerkit osoittavat).
Vaikka en tässä pystykään kuvaamaan suodatinhypoteesia läheskään täydellisesti, ei se missään nimessä ole aukoton. Paljon tutkimusta tarvitaan edelleen, jotta se verifioitavissa. On kuitenkin huomattavaa, että idealististen teorioiden akateeminen tutkimus on vasta mahdollistumassa, nyt kun materialistisen maailmankuvan perustuksiin on ilmaantunut hiushalkeamia.
Jos sallimme edes hetkeksi sen mahdollisuuden, että esitetty hypoteesi tosiasiassa kuvaa todellisuuden luonnetta, niin huomamme sen selittävän oloamme ihmisinä. Kuten aiemmassa kirjoituksessani kirjoitin, synnymme tähän maailmaan ilman että koemme rajoittuvamme kehomme ääriviivoihin. Kun katsomme kehdon yläpuolella roikkuvaa helistintä, katsomme yhtä mielemme ilmiötä, siis osaa itsestämme. Kuitenkin heti ensimmäisestä hengenvedosta lähtien, tapaamamme ihmiset kohtelevat meitä kuin olisimme ainoastaan kehomme ja ajatuksemme. Tämä on ymmärrettävä, sillä he ovat itsekin identifioituneita mielensä ilmiöistä juuri kehoonsa ja ajatuksiinsa. Luonnollista identifioitumista kehoon tapahtuu joka tapauksessa, tämä on osa ihmisen tai eläimen normaalia kehitystä. Kuitenkin ihmisillä, ja materialistisessa ajassamme erityisesti, identiteetti painetaan kehoon ja ajatuksiin ennenkuulumattomalla voimalla. Koska ”mielesi on kehossasi” -koulutus aloitetaan niin varhaisessa vaiheessa, ja koska alkuperäisen olotilan säilyttämiseksi ei tehdä mitään, ei ole yllätys että suurin osa ihmisistä tosiaan kokee asian olevan juuri näin: maapallo on universumissa, keho on maapallolla, aivot ovat kehossa, mieli on aivoissa ja minä olen mielessä.
Tästä syystä etsimme onnea ”itsemme” ulkopuolelta ”maailmasta”. Välillä löydämme sen hetkeksi kun asia/ihmissuhde/nautinto tyydyttää perisyntimme, eli tietoisuutemme rajaamisesta seuraavan riittämättömyyden tunteen. Kun saamme haluavamme, pieni osa ”maailmasta” tulee hetkeksi osaksi ”meitä” ja koemme muistutuksen siitä täydellisyydestä joka tosiasiassa olemme. Eniten nautimme kenties juuri niistä hetkistä kun saimme unohtaa ”itsemme", siis yksinomaisen identifioitumisen kehoomme ja ajatuksiimme: luomme taidetta, katsomme jännittäviä elokuvia, uppoudumme työhömme, harrastamme extremelajeja, juomme itsemme humalaan, tai vaan nauramme ystäviemme kanssa hyvälle vitsille.
Nämä näkemykset saavat vahvaa tukea myös idän filosofisista suuntauksista (kuten buddhalaisuudesta), jossa tietoisuuden tutkimisella on pitkät perinteet. Erilaisilla harjoituksilla, kuten meditaatiolla, on pyritty eroon takertumisesta tiettyihin mielen ilmiöihin, kuten tuntemuksiin, ajatuksiin, aistimuksiin ja pyritty vain lepäämään tietoisuutena jona ne koetaan. Kautta historian ihmiset ovat näillä harjoituksilla onnistuneet saavuttamaan pysyvän olotilan, jossa he ovat irrottautuneet kehonsa ja ajatustensa kahleista ja eläneet elämää ilman tunnetta riittämättömyydestä.
Vaikka tietoisuudesta esitettyjä teorioita pystyy tässä vain sivuamaan, toivon yhden tärkeän annin olevan se, että tietoisuuden luonne on nykyisellä paradigmalla kaikkea muuta kuin selitetty. Tästä esimerkkinä ensi kesänä sattumalta Suomessa Helsingin Yliopistolla järjestettävä maailman suurin vuotuinen tietoisuutta käsittelevä Toward a Science of Consciousness -konferenssi (http://www.helsinki.fi/tsc2015). Tapahtumassa materialistit, mutta myös idealistit, puolustavat akateemisessa ympäristössä teorioitaan. Vielä muutama vuosikymmen sitten idealisteja olisi tuskin päästetty vastaavan konferenssin osallistujien joukkoon. Materialistit ovat ymmärrettävästi enemmistössä ja  taistelevat  verissä päin oman maailmankuvansa puolesta, mutta enää kilpailevia todellisuuskäsityksiä ei voida kategorisesti ohittaa.
Monet merkit viittaavat siihen, että olemme mahdollisesti siirtymässä normaalitieteestä kriisiajan tieteeseen, sillä nykyinen paradigma ei kenties lähtökohtaisesti kykene selittämään tietoisuuden ongelmaa, ja tarjoaa lisäksi päinvastaisen mallin kuin miten tietoisuuden elämässämme todellisuudessa koemme. Oma näkemykseni on, että käsillä on saattaa olla yksi suurimmista ihmiskunnan kokemista paradigman muutoksista. Jos todellisuus todetaan idealistiseksi, jos tietoisuus todetaan ontologiseksi primitiiviksi, seuraa tästä massiivisia muutoksia siihen miten näemme itsemme, toisemme ja paikkamme maailmankaikkeudessa.



4. Kastrup, Bernardo. Why Materialism Is Baloney: How True Skeptics Know There Is No Death and Fathom Answers to life, the Universe, and Everything. Hants, 2014. ISBN:978 1 78279 362 5

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

aallot


kaukana aavalla aaltona nousten

hitaasti liikkuen itsessään kiinni

uutena muotona olostaan iloiten

tuntien itsensä osaksi merta


yhdessä  kulkien kaikkeutta tutkien

katraana iloisten aaltojen

aurinko yllämme elämää allamme

edessä ääretön seikkailu


kiihtyy vauhti  ja kasvaa muoto

ja unohtuu osansa merenä

olemme Aaltoja isolla aalla

olomme syynä kasvu ja voitto


jäävät allemme pienemmät laineet

kun vaahtopäinä kiidämme eteenpäin

joku kysyy mihin menemme mihin on kiire?

kukaan ei vastaa kukaan ei tiedä


jo näkyy kaukana kivinen ranta

ja sen takana tuntematon

mitä sen jälkeen mihin me joudumme?

kysyvät Aallot toisiltaan


yksi sanoo minä Aalto jatkan vielä

näin on luvattu jos vain uskoo

joku vaikeroi minä katoan varmasti

olen vain Aalto ja ranta on valtava


koittaa päivä kun saapuu ranta

Aallot nousevat viimeiseen harjaan

yksi huutaen yksi toivoen yksi tyynenä

ja jokainen hitaasti valuen osaksi itseä


kaukana aavalla aaltona nousten

liikkuen hitaasti itsessään kiinni

uutena muotona olostaan iloiten

tuntien itsensä osaksi merta

perjantai 21. marraskuuta 2014

Oodi rakkaudelle

Rakkaus on syntymäoikeutemme. Rakkaus jolla ei ole itseä tai muita, hyvää tai pahaa, valkoista tai mustaa; vain pyyteetöntä rajatonta rakkautta.

Syntyessämme tähän maailmaan tunsimme itsemme tervetulleiksi, sillä ensimmäiset tapaamamme ihmiset, vanhempamme, jakoivat pyyteettömän rakkauden kanssamme.

Pian kuitenkin huomasimme monien ihmisten unohtaneen sen mikä myös heille on erottamattomana osana elämää annettu. Jopa omat vanhempamme eivät aina näyttäneet muistavan rajattoman rakkauden olevan myös heidän oikeutensa.

Yritimme muistuttaa aikuisia siitä minkä he olivat unohtaneet, mutta meitä ei kuunneltu. Aikuiset sanoivat meille, ettemme ole vielä oppineet minkälaista rakkaus todellisuudessa on. He kertovat meille, että rakkautta on maailmassa rajallinen määrä ja sen olevan varattu niille, jotka ovat sen ansainneet.

Tämä pelotti meitä, sillä emme ymmärrä miten aikuiset olivat voineet unohtaa jotain näin tärkeää. Tapasimme jopa aikuisia, jotka olivat niin totaalisesti unohtaneet syntymäoikeutensa, etteivät he edes uskoneet rakkauden olemassaoloon. He kertoivat meille maailman olevan kylmä ja kova paikka, jossa vain vahvimmat pärjäävät.

Opimme, että jos täällä elää rajattomasta rakkaudesta, niin joudumme pelkäämään ja meitä sattuu. Emme halunneet pelätä ja tulla satutetuksi ja aloimme rakentaa suojaa ympärillemme. Tuo suoja loi meille näennäisen turvan, sillä saimme suojattua itseämme omilta peloiltamme ja unohduksiin vajonnelta maailmalta. Emme tunteneet enää itseämme avuttomiksi aikuisten armoilla, mutta samalla aitasimme itsemme avoimen pyyteettömän rakkauden ulkopuolelle.

Vuodet vierivät ja aloimme itsekin unohtaa. Emme enää muistaneet miksi olimme rakentaneet suojan ympärillemme, vaan se tuntui aina olleen siinä. Kurkistellessamme suojamuurin takaa avautuvaa muiden ihmisten suojien täplittämää vierasta maailmaa, saatoimme todeta lapsuutemme aikuisten olleen oikeassa: ei pyyteetöntä rakkautta todellisuudessa ollutkaan olemassa.

Silloin tällöin tulee kuitenkin hetkiä, kun muistamme unohtaneemme jotain hyvin tärkeää. Kenties se on kun katselet omaa vastasyntynyttä lastasi, kenties kun kuuntelet käen kukuntaa keskikesän yönä, tai kenties kun autat tuntematonta ihmistä kadulla. Silloin aivan kuin kohottaudumme muurimme päälle seisomaan ja hämmästelemme siltä avautuvaa avaraa, kaunista ja pelotonta näkymää. Näemme, ettei suoja ole turvannut meitä, vaan se on itseasiassa estänyt meitä näkemästä ja kokemasta elämää sellaisena kuin se on.

Muista, pyyteetön rakkaus on myös sinun perimmäinen oikeutesi. Sinä saat rakastaa itseäsi täydellisesti juuri sellaisena kuin sinä olet, ilman ehtoja ja rajoituksia.

Sinä saat rakastaa myös niitä jotka ovat rakentaneet ympärilleen vahvan suojamuurin ja toimivat siksi pelosta ja vihasta. Nuokin ihmiset kärsivät, sillä heillä on hyvin vähän kosketusta rakkauteen, rauhaan ja kauneuteen. Heillä on usein ollut jo lapsuudessaan syitä rakentaa itselleen erityisen vanha suoja.

Kaikki pelko kumpuaa meille syntymässä annetun rakkauden menettämisestä. Kaikki viha kumpuaa pelosta. Maailmassa ei ole absoluuttista pahuutta, on vain pelkoa ja unohdusta.

Vain rakastamalla pyyteettömästi ja rajattomasti voimme herättää itsemme ja toisemme muistamaan sen minkä olemme unohtaneet ja elää elämää sellaisena kuin elämä sen tarkoitti: pelottomana, kauniina ja rakkauden täyttämänä.

lauantai 8. marraskuuta 2014

Oodi rationalismille ja tieteelle

”Tunnen todelliseksi olemuksekseni tietoisuuden…”

”…keho ja maailma ikään kuin toimivat tietoisuudessa.”

”…en voi olla päätymättä…hypoteesiin, että tietoisuus on maailmankaikkeuden perusominaisuus.” 

Rationalisti ja skeptikko, jos edellisten blogikirjoitusten ajoittain kuvainnollinen, lennokas ja spekuloiva ilmaisu on saanut sinut epäilemään koko aiheen todellisuusperää, niin tämä on ymmärrettävää. Jos kuitenkin edelleen luet tätä, niin pyydän, jatka kaikesta huolimatta vielä tekstin loppuun. Leimaamalla koko kuvatun aihealueen new age-huuhaaksi, on suuri riski että myös lapsi menee pesuveden mukana metsään. Pyrin tässä tekstissä pitäytymällä mahdollisimman tarkasti vain aiheissa, joilla nähdäkseni on loppuviimein merkitystä. 

Rationalismi ja tiede ovat tehneet ihmiskunnalle mittaamattoman palveluksen: vapauttaneet meidät sokeasta uskosta. Kylmän objektiivisesi jokainen mahdollinen tietämättömyyden aukko on tukittu tieteellisesti verifioidulla tiedolla. Tiede toimii ilman sääliä mahdollisille romahtaneille maailmankuville ja loukatuille tunteille. Uskolle ja yliluonnolliselle on jäänyt alati kutistuva tila elämässämme. Tuskin mitään pystyy enää uskottavasti perustelemaan sillä että ”Se tuntuu olevan näin” tai ”Näin sen on aina nähty olevan” tai vielä vähemmän uskottavasti että "Näin haluan sen olevan". 

Kun katselemme auringon liikettä taivaalla, tuntuu se erehdyttävästi kiertävän maata. Kaikkien hämmästykseksi (ja uskojien järkytykseksi) tiede tuli ja osoitti tuon tunteen vääräksi.

Yhtä armottomasti tiede on nyt kääntynyt näennäistä isäntäänsä, päänsisäistä ajatusten ajattelijaa, vastaan. Vielä vähän aikaa sitten "ajattelen, siis olen" oli riittävä ja tarpeeksi vakuuttava perustelu päänsisäisen toimijan olemassaolosta. Tiede sanoo: "Ajattelu ei todista mitään kenenkään olemassaolosta". Tiede sanoo: "Kokemus päänsisäisestä minuudesta ei todista mitään kenenkään olemassaolosta". Tiede sanoo: ”Usko päänsisäiseen toimijaan ei todista mitään kenenkään olemassaolosta”. Kerros kerrokselta kiinteä ajatusten ajattelija on riisuttu aseettomaksi. Se on havaittu vain ajatusrakennelmaksi, aivojen prosessiksi vailla kiinteää olemusta.

Jokainen ymmärtää että jos olisit syntynyt viereisessä synnytyssalissa eri ruumiista, sinulla olisi nyt eri nimi, eri osoite, eri sosiaaliturvatunnus, eri koulutus, eri ammatti, jne. Jos olisit syntynyt viereisessä maassa, sinulla olisi nyt eri äidinkieli, eri kansalaisuus, eri kulttuuritausta, ad infinitum. Identiteettisi on siis olosuhteiden seurauksena syntynyt kertomus elämäsi vaiheista. Joukko ajatuksia jotka voimme halutessamme sijoittaa hypoteettiselle aikajanalle. Tuo tarina ei kuitenkaan ole mikä tahansa tarina, vaan sillä on elämässämme valtava painoarvo. Olemme niin identifioituneita tuohon tarinaan, että kuvittelemme itseasiassa olevamme tuo tarina. Tarinakaan ei itseasiassa tunnu vain tarinalta, vaan yhtä todelta ja konkreettiselta kuin maailma ympärillämme.

Kokeile pieneksi hetkeksi miltä tapahtuu jos myönnät oman identiteettisi olevan vain ajatuksista koostuva tarina. Yritä tämän jälkeen paikallistaa tämän tarinan keskeltä kiinteä toimija, kertomuksen päähenkilö, siis tämä hypoteettinen päänsisäinen sinä. Löytyykö sellaista? Löytyykö tarinan keskeltä, oman nimen sisältä tai oman nimen takaa jokin minuus jolla on kiinteä olemus? Miltä se näyttää tai tuntuu? Pystyykö sitä kuvailemaan sanallisesti tai sen piirtämään paperille? Jos tällaista toimijaa ei löydy, niin onko mahdollista ettei sitä tosiasiassa ole olemassa?

Olet kuitenkin jotain. Et ole et mitään. Tunnet olevasi jotain joka hetki koko elämäsi. Tuo jokin ei ole aikaan sijoittuva tarina sinusta. Miten se voisikaan olla, sillä tuon "jonkuuden" tuntemus ei ole ajatus, vaan tuntemus. Sinä et ole ajatus "minä olen", vaan sinä olet kokemus että sinä olet. Synnyit tähän maailmaan vain tuntien että sinä olet. Et edes tiennyt että sinulla on keho, vaan olit vain olemista ilman ääriviivoja (Schilder, 1950). Vielä vähemmän tiesit, että olit ihmisten sukuun kuuluva eläinlaji. Eikö ole rationaalista ja loogista, että tämä alkuperäinen oleminen on edelleen todellinen identiteettisi kaikkien oppimiesi konseptien alla?

Vaikka et olisikaan vielä vakuuttunut päänsisäisen ajatusten ajattelijan olemattomuudesta, niin tämäkin on ymmärrettävää, en itsekään hankkisi taloni piirustuksia ekonomilta. Onneksemme maailmassa on tieteilijöitä jotka tutkivat aihepiiriä työkseen. Kannustankin lukemaan filosofian professorin (neurotieteet) Sam Harrisin kirjan Waking Up: A Guide to Spirituality Without Religion. Harris esittää kirjassa tieteelliset todisteet kiinteän päänsisäisen toimijan olemattomuudesta niin selväsanaisesti ja rehellisesti kuin mihin vain vertaisarvioitu tiede pystyy. Kirjan lukemisen jälkeen ei enää jää epäselväksi onko kyse todellisesta ilmiöstä.

Löydämme siis itsemme samanlaisesta tilanteessa kuin Galileon aikalaiset neljäsataa vuotta sitten. Joko kiellämme kuulemamme, koska: "Näin ei tunnu mielestäni olevan" tai "En halua asian olevan näin" tai vaihtoehtoisesti ymmärrämme ja myönnämme ettei kokemuksemme päänsisäisestä kiinteästä ajatusten ajattelijasta vastaa todellisuutta. Eppur si muove? 

Kymmenelle nopeimmalle aktivointikoodi Kindle-versioon kirjasta Waking Up: A Guide to Spirituality Without Religion:

GS73TF5QQWSP9XA                            GSZ2D4UYK37HXVG

GS5P38YLUW3UAAK                             GSAYL4SCGA55HTR (käytetty)

GS7GVNKXDT46VBJ                             GSQXM5SDL5MXHL5

GS26FRC9HZZ4YT8                              GSU4AD73T6D4ZPC (käytetty)

GS4YAC5DTMR7WA4                           GSCM99RXGGTRYCA (käytetty)

Kirjan voi aktivoida ja ladata osoitteessa:


(Kindle appsin voi ladata miltei kaikille mobiililaitteille)
Ps. en (ainakaan tietääkseni) pysty näkemään kuka kirjan on hakenut, joten näitä voi huoletta jakaa anonyymisti vaikka kavereille.

Schilder, P. (1950), The Image and Appearance of the Human Body, International Universities Press

lauantai 1. marraskuuta 2014

Tutkimusmatkalla

Syntymäni tähän aikakauteen tuntui vielä jonkin aikaa sitten tavattoman epäonniselta. Suuret löytöretket olivat kartoittaneet maailman navalta navalle ja avaruuteen ei minun elinaikanani päästäisi Marsia pidemmälle (ja minä tuskin olisin näillä matkoilla mukaan.) Elämästä tuntui puuttuvan seikkailu, löytämisen ilo ja aito ihmettely. Miten mikään voisi tuottaa samanlaisen tunteen kuin minkä Santa Marían miehistön täytyi kokea saadessaan ensimmäistä kertaa Bahamasaaret näkyviinsä? Tai tunteen kun Armstrong ensimmäisenä ihmisenä painoi kenkänsä kuun pintaan? Kuinka väärässä olinkaan. Suurin mahdollinen mysteeri oli koko ajan ollut aivan silmieni edessä, liian lähellä huomattavaksi tai löydettäväksi. Valtava arvoitus joka on yksilötasolla (varsinkin lännessä) täysin sivuutettu tai vähintään ulkoistettu tieteelle tutkittavaksi tai uskonnolle uskottavaksi. Siis kysymys siitä kuka minä olen. Mikä on tämä kokemus olemisesta?

Kävelet kadulla ja kaikki on niin kuin pitää. Elät modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa jossa perusturvallisuus on taattu, netti toimii ja asiat ovat kutakuinkin kunnossa. Tiedät miten maailma makaa ja vaikka et tiedä, niin tiedät ainakin että joku jossain laboratoriossa tai think tankissa tutkii asiaa. Tiede on jo puolestasi selvittänyt, että maailmankaikkeus alkoi alkuräjähdyksestä noin 14 miljardia vuotta sitten, ihminen on kehittynyt luonnonvalinnan tuloksena ja kapitalismi on avain onnelliseen elämään. Olemisen arvoitus tuntuu olevan taputeltu ja kaiken teoria on fyysikoilla aivan kulman takana. Sitten pysähdyt lukemaan lööpin jossa seisoo: ”Kokemus erillisestä päänsisäisestä minästä, ajatusten ajattelijasta, on harhaa! Todellinen olemuksesi on tietoisuus! Tietoisuuden luonne on tieteelle täysi mysteeri!” Ostat lehden hieman hämmästyneenä ja luet lisää: ”Tietoisuus koetaan aina ensimmäisestä persoonasta ja näin olleen sen tutkiminen on kaikkein luontevinta siitä, siis sinun näkökulmastasi. Tietoisuutta voidaan tutkia myös toisesta persoonasta, esimerkiksi EEG-mittauksilla ja magneettikuvauksella, mutta toistaiseksi nämä tutkimukset eivät ole tuottaneet tuloksia. Lisäksi kokemus erillisestä päänsisäisestä minästä aiheuttaa huomattavaa kärsimystä eikä toisesta persoonasta suoritetuista tutkimuksista ja niiden tuloksista ole tähän apua.”
Olet siis yhtäkkiä siirtynyt "miltei kaikki on selitetty"-tilanteesta tilanteeseen jossa kuulet ettet olekaan se joksi itseäsi luultavasti luulet, tiede ei tiedä miten todellinen olemuksesi muodostuu ja joudut, näin halutessasi, itse yksin selvittämään asiaa. Toisaalta kuulet myös, että suurin osa henkisestä kärsimyksestä on tämän erillisen itsen aiheuttamaa. En tiedä miten olisin itse joitain vuosia sitten reagoinut tällaisiin uutisiin. Nykyhetken näkökulmasta toivon, että olisin uskaltanut perustaa oman "ensimmäisen persoonan laboratorioni", mutta aivan varma en voi olla asiasta.

Käyttäen tutkimusmatkan metaforaa, syystä tai toisesta, heräsin suureksi hämmästyksekseni keskeltä "tietoisuuden merta" pienestä jollasta ilman airoja ja purjetta. "Erillisen itsen ranta" näkyi edelleen takanani, mutta tiesin ettei sinne ollut enää paluuta, sillä tuuli puhalsi jollaa avomerelle. Matkan täytyi jatkua eteenpäin kohti tuntematonta, ajoittain pelottavaakin, määränpäätä. Se on matka jolla kaikki vanha varmana pidetty tieto itsestä jäi rannalle ja jokainen uusi meripeninkulma on kartoitettava itse. Onneksi merestä löytyi edellisten purjehtijoiden paaluttamia merimerkkejä. Tilannetta ei tosin helpottanut yhtään se, että suurin osa näistä oli buddhalaisten jättämiä, ja rinnasti heidät aiemmin suoraan dogmaattisiin uskovaisiin. Välillä mieli ja ajatukset ovat tietävinään minne suuntaan matkaa kannattaa jatkaa tai mitä määränpäässä odottaa. Välillä ne taas ovat sitä mieltä että kannattaa kääntyä takaisin, vaikka vastatuuleen se olisi miltei mahdotonta. Ymmärrän kuitenkin etteivät mieli ja ajatukset voi tietää asiasta mitään, sillä en ole ennen ollut merellä näin kaukana rannasta.

Nyt kun olen tehnyt matkaa jo vähän yli vuoden ja kun alun karikoista ja myrskyistä on kenties selvitty, tulee matkanteosta koko ajan helpompaa ja mielekkäämpää. Tunnen todelliseksi olemuksekseni tietoisuuden (mikä ikinä sen syntymekanismi onkaan), jossa keho, mieli ja maailma koetaan. Tuona hiljaisena kaiken hyväksyvänä pelottomana tietoisuutena pystyy lepäämään, vaikka kehossa, mielessä tai maailmassa tapahtuisi mitä tahansa. Kehoa, mieltä tai maailmaa ei kielletä tai vältellä, vaan niiden annetaan olla juuri niinkuin ne ovat (keho esimerkiksi pitää liikkumisesta ja mieli ongelmanratkaisusta). Ne eivät kuitenkaan ole primääri kokemus itsestä, siis se jota kutsutaan "minuksi". Elämä tosiaan kantaa ilman minkäänlaista ponnistelua tai elämisen oikeuden lunastamista. Tämä ei tosin tarkoita, että se olisi aina yhtä helppoa, sillä mitä enemmän mielessä, kehossa tai maailmassa tapahtuu, sitä enemmän ja helpommin niihin samaistuu. Tässä korostuu harjoittelun tärkeys. Lisäksi ilokseni merimerkkejä ilmaantuu koko ajan lisää ja monet niistä ovat ankkuroitu vakaasti tieteellisen tutkimuksen peruskallioon. Suunta tuntuu oikealta vaikka en tiedäkään mihin olen menossa.

En siis olekaan aikaan sijoittuva kertomus itsestäni, vaan olen olemassa vain ja ainoastaan tässä hetkessä. Jos vertauskuvista siirtyy arkisempaan kuvaukseen, nähdään tämä tulkinta myös loogisena, sillä voimme helposti havaita elävämme koko ajan vain tässä hetkessä. Aika konseptina on juuri tämä: konsepti. Perinteinen ”arki-aika” kuvaa maan pyörimistä akselinsa ympäri, kuun liikettä maan ympäri ja maan liikettä auringon ympäri. Jokainen ymmärtää, että nämä ovat ihmisen keksimiä konsepteja eivätkä maailmankaikkeuden peruspilareita, sillä muutenhan emme voisi halutessamme siirrellä kelloja ja lisäillä vuosiin päiviä. Fysiikassa aika kuvaa entropian eli epäjärjestyksen käyttäytymistä ja sen suuntaa. Vain nykyhetken olemassaoloa ei tarvitse kuitenkaan lähestyä näin spekulatiivisesti, vaan jokainen voi itse kokeilla elää edes pienen hetken jossain muussa kuin tässä hetkessä. Lisäksi voimme kokeilla tuntuuko että elämme nykyhetkessä joka liikkuu ajan janalla eteenpäin? Jos tältä tuntuu, niin liikummeko janalla nopeasti vai hitaasti? Jos katselet kellon sekuntiviisaria, sulavaa jääpalaa, tai laskevaa aurinkoa, niin saattaa tuntua että juuri se kuvaa aikaa ja sen liikettä. Todellisuudessa se kuvaa vain kappaleiden liikettä ja entropiaa. Ilman objekteja, tyhjän avaruuden tai avoimen tietoisuuden näkökulmasta, tällaista aikaa ei ole olemassa, vaan koko ajan on nyt-hetki. Jos on vain nyt-hetki, et voi olla olemassa kuin nyt-hetkessä. Siksi myös todellinen olemuksemme on löydettävissä vain tästä hetkestä.

On kenties ymmärrettävää etten voi olla päätymättä ensimmäisen persoonan laboratoriossa suoritettujen kokeiden perusteella hypoteesiin, että tietoisuus on maailmankaikkeuden perusominaisuus. Toisin kuin voisi lähtökohtaisesti olettaa, tästä päätelmästä ei ole pakotettu vetämään johtopäätöstä  luoja-jumalan olemassaolosta. Kysymys vain muuttuu: ”miten tietoinen kokemus olemisesta muodostuu materiasta?” -> ”miten tietoinen kokemus olemisesta muodostuu universumin perusominaisuutena?” ja siirtyy muiden vastausta odottavien kysymysten joukkoon. On myös huomattava, ettei kysymyksessä tarvitse olla ns. yliluonnollinen ilmiö. Harva esimerkiksi uskoo pimeän aineen syntymekanismin olevan yliluonnollinen, vaikkei sitä tunnetakaan. Tiedolla ei ole tietoisuuden kokemuksen kannalta kuitenkaan merkitystä, sillä kyse ei ole uskosta (siis tiettyjen sanojen pitämisenä totuutena), vaan kokonaisvaltaisesta subjektiivisesta kokemuksesta, joka syntyy kun ego kyseenalaistetaan.

Kun asiaa pohtii ja tutkii empiirisesti, jaettu tietoisuus tuntuu jo perinteisestä egokeskeisestä näkökulmastakin olevan kokemuksemme maailmasta. Voimme ottaa esimerkin jossa istut kahvilassa ystäväsi kanssa. Jos lähdemme materialistisesta otattamasta, siis siitä että tietoisuus syntyy materian (aivosolujen) vuorovaikutuksen tuloksena, istuu kahvilassa kaksi biologista olentoa joiden kallojen sisään ovat evoluution tuloksena syttyneet tietoisuuden lamput jossain vaiheessa heidän kehitystään (luultavasti kohdussa ennen syntymää.) Nuo kaksi lamppua palavat terveissä kehoissa kirkkaina ja luovat yksilölliset tietoiset kokemukset olemisesta. Jos näkymää katsoo hypoteettisen tietoisuusanalysaattorin läpi, loistaa näytöllä kaksi biologista noin 1300 gramma painavaa elintä. Kaikki muu on täysin pimeää, joidenkin tulkintojen mukaan edes ohi lentävä lintu ei näy tietoisuusanalysaattorin näytöllä.  Nämä kaksi erillistä tietoisuuden universumia kykenevät kommunikoimaan keskenään lähinnä ääni -ja valoaaltojen ja tuntoaistin avulla. Aistit vastaanottavat tietoa ja aivot muodostavat näiden pohjalta tietoisen kokemuksen itsestä, toisesta henkilöstä, puheesta, kahvikupista ja ohilentävästä linnusta. Jos toinen biologinen olento nukahtaa syvään uneen, saa iskun päähänsä, tai hänen sydämeen tulee häiriö, sammuu tietoisuuden lamppu analysaattorin näytöltä.

Vaikka aivojen rakenteet saattavat olla hyvin erilaisia ja toinen henkilö vaikka kuuro, jaettu tietoinen kokemus omasta olemisesta ja ympärillä olevista tietoisesti koetuista ilmiöistä (kvalioista) on kuitenkin hämmästyttävän samankaltainen. Nähdäkseni liian samankaltainen noustakseen fysiologisesti erilaisten biologisten elinten solujen vuorovaikutuksen tuloksena. Lisäksi kokemuksemme ei tue tätä tunnetta meistä tietoisuuden lamppuina, seitsemänä miljardina erillisenä tietoisuuden universumina.

Tietoisuus on siis mahdollisesti universumin perusominaisuus. Spekuloiden, näin ollen olisi luonnollista, että evoluution tuloksena syntynyt eläin kuten ihminen toimii tuossa tietoisuudessa, käyttäen olemassa olevaa ominaisuutta hyväkseen. Samalla tavalla siis kuin kalat käyttivät hyväkseen hengitysilman noussutta happipitoisuutta 300 miljoonaa vuotta sitten ja nousivat merestä maalle. On mahdollista, että aivot ovat kehittyneet toimimaan tuossa tietoisuudessa ja onkin esitetty teorioita, joiden mukaan aivot ovat eräänlainen kvanttitason vastaanotin tietoisuudelle (tästä esimerkkinä nämä viimeaikaiset löydökset: http://phys.org/news/2014-01-discovery-quantum-vibrations-microtubules-corroborates.html). Kvanttimekaniikasta löytyy myös muita mielenkiintoisia tulkintoja, sillä esimerkiksi Kööpenhaminan tulkinnassa juuri tietoinen mittaus romahduttaa kvanttihiukkasen aaltofunktion. Näin ollen tietoisuus mahdollisesti muokkaa todellisuutta kvanttitasolla.

Joku voi nähdä aiemmissa tietoisuuden luonnetta käsittelevissä kappaleissa tietynlaista verhottua uskonnollista eskapismia, siis toivoa (eli ajatuksia) siitä että jokin osa minusta jatkaa olemassaoloaan ruumiini kuoleman jälkeen. En koe asian kuitenkaan olevan näin. Pidän lähes varmana, että keho nimeltä Jarmo Ekman päättyy kun ruumiini kuolee. Pidän hyvin todennäköisenä, että avoin tietoisuus jatkaa olemassaoloaan ruumiini kuoleman jälkeen, aivan kuin se mahdollisesti teki sitä ennen syntymääni. Tämänkään paikkansapitävyydellä ei kuitenkaan tunnu olevan merkitystä. Jos ajattelen ajatuksen ”Kaikki tietoisuus lakkaa kun kuolen” nousevat ajatukset hetkeksi tietoisuudessa ja haihtuvat jälkiä jättämättä. Ilman päänsisäistä kiinteää toivojaa tai pelkääjää, ajatukset ovat vain ajatuksia tietoisuudessa, ilman omaa substanssia tai totuutta. Ajatuksilla ”Tietoisuus jatkuu”, ”Tietoisuus lakkaa”, ”Kaikki lakkaa” tai ”Onpa kaunis päivä” ei ole kokemuksellisesti eroa. Tunnen myös käsitteen "aukkojen jumala" ja voin vain yrittää vakuuttaa että vaikka juuri tietoisuuden mysteeri vaikuttaisi olevan erityisen potentiaalinen aukko jumalalle, pyrkimykseni ei ole laittaa mitään jumalaa mihinkään aukkoon.

Lopuksi en voi olla hämmästelemättä miten näin oleellista asiaa ei heti nosteta kaikkien hallitusohjelmien, sinisten kirjojen ja brandityöryhmien työlistojen kärkeen. Ei ole enää itämaista mystistä spekulaatiota, vaan myös länsimaisen tieteen hyväksymä fakta, että erillinen päänsisäinen itse on harhaa, ja sitä ylläpitävä sisäinen puhe aiheuttaa ihmisille suunnatonta kärsimystä. Tällä ei ole mitään tekemistä tietoisuuden luonteen kanssa. Miksi meditaatio ei jo ole oppiaine matematiikan ja liikunnan rinnalla? Miksi erillisyyden harhaa, egoa, ylläpidetään ja pönkitetään kaikilla elämän aloilla kehdosta hautaa? Kärsivälle masentuneelle ihmiselle saatetaan sanoa, että yritä parantaa itsetuntoasi ja minäkuvaasi. Käytännössä tämä tarkoittaa positiivisempaa sisäistä puhetta. Tämä auttaa hetken, mutta kun vaikutus lakkaa ja negatiivinen puhe alkaa, suuntaa ihminen Alkoon, lääkepurkille tai pahimmassa tapauksessa junan kiskoille. Mitä jos hänelle sanottaisiinkin, että sinä et ole sisäinen entiteetti joka ajattelee ajatuksesi, ajatuksia ei siis kannata ottaa vakavasti ja uskoa, ja ohjattaisi lähimpään meditaatioryhmään.

Jopa perinteinen länsimainen psykologia lähtee siitä olettamasta, että harha sisäisestä toimijasta ja sen pakonomaisesta narratiivista on normaalia, kunhan yksilön olo ei käy liian tuskaiseksi. Jos näin kuitenkin käy, psykoanalyysi pyrkii tuomaan tietyt egon defenssit ja alitajunnan pelon tietoisuuteen, mutta egoa ei kokonaisuutena nähdä kyseenalaistettavana ongelmana (tilanne on kenties hieman muuttumassa, ohessa esimerkiksi linkki psykologi, psykoterapeutti Timo Malisen  artikkeliin "Mikä helpotus: minua ei ole! – ei-minästä ja tyhjyydestä psykoterapiassa": http://www.tathata.fi/artik_suom/mika_helpotus.htm).

Tekemistä siis riittää, mutta niin riittää myös kärsimystä; viimeisten tutkimusten mukaan 400 000 suomalaista syö masennuslääkkeitä ja uskoakseni vähintään kaksinkertainen määrä juo viinaa pahaan oloon. Dalai Lama on sanonut, että jos kaikille 8-vuotiaille lapsille opetettaisiin meditaatiota, maailmassa ei enää yhden sukupolven kuluttua olisi sotia. Nämä ovat panokset, tästä on pohjimmiltaan kyse. On ihmiskunnan yhdestoista hetki siirtyä itsekkyydestä ei-itseen.

maanantai 13. lokakuuta 2014

Ihmisenä olemisesta

Kuinka valtavan hienoa onkaan elää aikakaudella, jolla voimme nojata tieteelliseen tutkimukseen myös ihmisen perimmäisestä olemuksesta keskusteltaessa. Jos viisikymmentä vuotta sitten olisi väittänyt, ettei erillistä kiinteää päänsisäistä minää tosiasiassa ole olemassa vaan se on mielen tuottama illuusio, olisi kuulija saattanut todeta tämän olevan mielenkiintoinen näkemys, mutta tieteellisten tutkimusten puuttuessa olisi keskustelu jäänyt teorisoinnin asteelle. Yleisesti jaettu subjektiivinen kokemus olisi "todistanut" asian olevan toisin ja satunnaisotannalla tehty kyselytutkimus olisi vahvistanut sen. Sata vuotta sitten tällainen väittämä oltaisiin luultavasti tulkittu kristillisen sielun kieltämiseksi ja väittäjä olisi lentänyt jumalanpilkasta vankilaan. Elämme historiallisia aikoja.

En sano tämän olevan hienoa intellektuellista näkökulmasta, siis siitä että pääsisin viisastelemaan ja hämmentämään ihmisiä kertomalla yleisesti jaetun kokemuksen päänsisäisestä minästä olevan illuusiota. Sanon sen siksi, että tällaisella tiedolla on potentiaalisesti valtavia vaikutuksia ihmisten kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Kyse on pohjimmiltaan näin radikaalista erosta: perinteisesti ihminen kokee olevansa erillinen minä tämän heikon ja kuolemaan taipuvaisen kehon sisällä. Ihminen toimii kehon kautta maailmassa, jossa minä olen subjekti ja maailma ja muu ihmiset ovat objekteja; minä ja muut. Kokemus siitä että tämä pieni tietoisuuden saareke on jostain syystä paiskattu tänne olemaan, selviytymään ja lopulta katoamaan on yleisesti jaettu. Tästä seuraa eksistentiaalista tuskaa: ”Miksi minä olen täällä näiden muiden joukossa tässä oudossa maailmassa? Mitä järkeä tässä on? Mitä minulle tapahtuu kun kehoni lakkaa olemasta?” Kun erillinen minä koetaan illuusioksi muuttuu tilanne lievästi sanottuna radikaalisti.

Tästä seuraava esimerkki. Kun päänsisäinen kokemus erillisestä minästä on itsetutkiskelun kautta todettu vain ajatusrakennelmaksi, katoaa sen illuusio välittömästi (palatakseen myöhemmin, mutta tällä kertaa illuusioksi ymmärrettynä). Tämän jälkeen sisäinen minäkuvaa ylläpitävä dialogi lakkaa ja ihminen pystyy halutessaan lepäämään tietoisuudessa ajattelematta mitään. Alitajunnasta saattaa satunnaiseti nousta yksittäisiä ajatuksia, mutta kuten kaikki tietävät, ajatusten elinikä on hyvin lyhyt, eli ne voidaan kokea kuin tähdenlentoina tietoisuudessa. Sanotaan, että seisot pellon reunalla. Katselet edessäsi aukeavaa peltoaukeamaa jonka takana alkaa sankka kuusimetsä. Kosketat oikealla kädellä vasenta kättäsi ja tunnet kosketuksen. Kuka on se joka tämän kosketuksen tuntee? Perinteisesti vastaus on ”minä” joka koetaan päänsisäisenä entiteettinä, ajatuksena itsestä. Erillisen minän tultua kyseenalaistetuksi, tällaista ajatusta (ainakaan uskottavaa sellaista) ei nouse eikä erillistä minää ole löydettävissä. On vain tietoisuus jossa keho, pelto, metsä, siis kaikki koetaan. Ei jää mitään muuta minuksi nimettävää kuin tämä tietoisuus.

Voidaanko jotain kehon ulkopuolelle ulottuvaa jakamatonta kokemusta kutsua minuksi? Voidaan, mutta  tuo tietoisuus tuntuu kuuluvan yhtä vähän minulle kuin metsän reunassa kävelevälle miehelle. Jos ja kun jossain vaiheessa kuitenkin uppoutuu ajatuksiinsa, vaikka pohtimaan ”Miltäköhän näytän tuon miehen mielestä kun seison täällä pellon reunalla?” tietoisuus kuroituu välittömästä tuon ajatuskimpun ympärille ja erillisyyden kokemus palaa. Jos tietoisuuteen samaistumista on päässyt jo harjoittelemaan, pystyy avoimeen tietoisuuteen kuitenkin palautumaan esimerkiksi keskittymällä hetkeksi hengityksensä kulkuun.

Miksi tietoisuus tuntuu ennen ajatusten nousemista olevan jakamaton? En tiedä (tähän tiede antaa ehkä joskus vastauksen). Kysymys on samalainen kuin miksi on jotain (maailmankaikkeus) sen sijaan ettei olisi mitään? En tiedä (tähänkin tiede antaa ehkä joskus vastauksen).

Edelleenkään mitään edellä mainittu ei ole tarkoitus uskoa, vaan vain subjektiivisella työskentelyllä ja kokemuksella on merkitystä. Uskomisesta ei seuraa mitään, sillä ajatus siitä että tietoisuus on jakamaton on sama kuin ajatus siitä että maailmankaikkeus on ääretön, kumpikin ovat vain mielessä koettuja konsepteja. Erillinen minuus täytyy uskaltaa kyseenalaistaa. Koska egon harhassa on kyse tietoisuudessa tapahtuvasta illuusiosta, niin on hyvä muistaa että tuo perimmäinen olemuksemme, eli tietoisuus, on aina olemassa, aivan pinnassa ja jokaiselle jo valmiiksi intiimin tuttu. Kyse ei ole mistään mystisesta, yliluonnollisesta tai muutetusta tietoisuudentilasta, vaan tietoisuuden kokemuksesta ennen ajatusten nousemista (nähdäkseni ajatusten täyttämä ja niiden ympärille fokusoitunut tietoisuus juuri on muutettu tietoisuudentila). Näin ollen tietoisuus ei ole jotain joka löytyisi jostain muualta kun sitä tarpeeksi etsii, vaan se on tässä ja jokaisessa hetkessä jo valmiiksi läsnä. Mieli vain kuvittelee olevansa kiinteä erillinen minä, vaikka tosiasiassa mieli koetaan tietoisuudessa. Kyse on siis eräänlaisesta mielen perspektiiviharhasta. Tämän johdosta ongelmaa onkin lähestytty kysymällä: ”Kuka on se joka kuulee nämä ajatukset?”. Tämän jälkeen huomio kiinnitetään siihen joka ajatukset kuulee. Vastausta ei kuulu, tai vaikka kuuluisikin (esim. ”minä” tai ”omanimi”), joku kuulee myös nämä ajatukset. Tuo jokin on tietoisuus.

Minän eli egon perimmäinen olemus on hyvin hauras, se on käytännössä vain sana "minä" tai "omanimi" leijumassa tietoisuudessa. Tämän haurauden johdosta ego rakentaa ympärilleen aina laajenevan suojamuurin. Tuo suojamuuri koostuu jo varhaisessa lapsuudessa opituista rakenteista: minun ruumiini, minun nimeni, minun ikäni, minun osoitteeni, minun kaverini. Ihmisen kasvaessa ego laajentaa suojamuuria kaikilla mahdollisilla tavoilla: minun koulutukseni, minun saavutukseni, minun mielipiteeni, minun verkostoni, minun rahani, minun uskontoni, minun kansalaisuuteni. Konseptien lisäksi suojamuuria vahvistetaan fyysisillä objekteilla, jotka ovatkin niiden näennäisen pysyväisen luonteen vuoksi tähän egon mielestä erittäin sopivia: minun autoni, minun asuntoni, minun kesämökkini. Egolla on käytännössä vain kaksi tahtoa; vahvistaa suojamuuria: ”Minä haluan, minä pidän” tai suojella suojamuuria ”Minä en halua, minä en pidä”. Parhainkaan ja kestävinkään suojamuuri ei kuitenkaan ole riittävä, ja ego tietää tämän, sillä jossain häämöttää pahin mahdollinen skenaario: kuolema ja katoaminen. Tämä ahdistaa egoa ja se ei mielellään pohdi asiaa, vaan puuhastelee mieluummin suojamuurinsa kanssa. Pakon edessä egolla on nähdäkseni kuitenkin kolme puolustusstrategiaa myös kuolemaa vastaan: toive siitä että se jatkaa olemassaoloaan myös kuoleman jälkeen, toive siitä että jotain osia sen suojamuurista jää jäljelle sen katoamisen jälkeen (maine, omaisuus, jne.) ja/tai tietynlainen rationaalinen eskapismi: "Katoan, so what?" (tämäkään lähestymistapa ei täysin poista eksistentiaalista ahdistusta). On myös paradoksaalista että vaikuttaa siltä, että mitä vahvempi egon suojamuuri on, sitä uhatummaksi se itsensä tuntee. Tähän viittaa vahvasti yleisesti koettu ilmiö siitä, että ihminen jolla on hyvin vähän saattaa olla onnellisempi kuin ihminen jolla on hyvin paljon.

Koska egon työkalupakkiin kuuluu vain kaksi työkalua: ”minä haluan” ja ”minä en halua”, ja koska ego kuvittelee omistavansa ruumiin jossa se toimii, liittyy egon haluaminen läheisesti myös kehon tuntemuksiin. Egoa haluaa mielihyvää ja onnea, mutta ei halua kärsimystä ja pelkoa. Se tarrautuu mielihyvään ja juoksee pakoon kärsimystä. Se ei ymmärrä että molemmat ovat ohimeneviä tuntemuksia, jotka koetaan tietoisuudessa ja että molemmat strategiat tuottavat ihmiselle lisää kärsimystä. Tämä johtuu siitä ettei ikuista mielihyvää ole saavutettavissa ja ettei karkuun juostu kärsimys mene mihinkään vaan se hautautuu psyykeeseen ja nousee sieltä erilaisina fyysisinä ja psyykkisinä oireina. Näin ollen kun egoa lähdetään kyseenalaistamaan ja sen vaikutusta heikentämään (esim. meditaatiolla), heikentyvät myös egon puolustukset. Tästä syystä ennestään tietoisessa mielessä kokematta jääneet pelot ja muistut saattavat nousta pintaan. Tämä on harjoituksen haastavin osuus sillä nämä kohtaamattomat pelot on nyt kohdattava. Monet niistä ovat saattaneet syntyä hyvin varhaisessa lapsuudessa. Tässä vaiheessa hyvä ja kokenut mediaatio-opettaja on erinomainen apu ja joissain tapauksissa, jos muistot ovat liian kipeitä, saattaa myös jonkinlainen terapia tulla kyseeseen. On huojentavaa huomata, että kun pelot on uskallettu kohdata ja kun ne on koettu ohimeneviksi ilmiöiksi, menettävät ne suuren osan voimastaan.

Se miten ihmiset egon harhasta havahtuvat, on ilmeisesti hyvin yksilöllistä. Joku saattaa havahtua siitä ollessaan iltakävelyllä, toinen saattaa meditoida kaksikymmentä vuotta kokematta mitään ja joku saattaa herätä siitä vasta kuolinvuoteellaan. Joillekin herääminen tapahtuu onnettomuuden tai omalle tai läheiselle tapahtuvan vakavan sairastumisen yhteydessä. Kun ihminen sairastuu vakavasti joutuu hän pakosta riisumaan monet egon puolustuksista: työminän, harrasteminän, seuramiesminän, suorittajaminän, isä/äitiminän jne. Kun makaa sairaalassa kykenemättä itse syömään tai käymään  vessassa, ihminen on peruskysymysten äärellä. ”Kuka on tämä minä joka tässä avuttomana makaa, vaikka äsken olin universumin kuningas?” Parhaassa tapauksessa ihminen herää todelliseen olemukseensa, parantuu sairaudesta, ja jatkaa elämäänsä onnellisempana. Ihminen saattaa tässä tapauksessa usein olla jopa kiitollinen häntä kohdanneesta onnettomuudesta (tästä ilmiöstä mm. tämä Helsingin Sanomissa julkaistu artikkeli: http://www.hs.fi/elama/a1411584654631). Ikävintä on nähdäkseni tilanne jossa ihminen herää todelliseen olemukseensa täysin vasta kuolinvuoteellaan. Tutkimusten mukaan ihmiset katuvat kuoleman lähestyessä seuraavia asioita: ”Olisipa minulla ollut rohkeutta elää kuten itse halusin, en toisten toiveiden mukaan”, ”Olisinpa tehnyt vähemmän töitä”, ”Olisipa minulla ollut rohkeutta ilmaista tunteitani” ja ”Olisinpa antanut itseni olla onnellisempi”. Nähdäkseni ihminen on tällöin aidosti hämmentynyt ja surullinen, eikä ymmärrä miksei elänyt elämäänsä niin kuin se olisi nykyolotilasta nähden kannattanut. Ego on tässä vaiheessa siis jo heittänyt pyyhkeen kehään, joten ihminen ei tosiasiallisesti ole enää sama ihminen. Tähän on turha todeta: "Mikset sitten elänyt näin?", koska ihminen ei olisi kyennyt siihen egon ollessa vahvimmillaan.

Vaikka tekstissä puhutaan egosta kriittiseen sävyyn, viittaan tässä egoon nimenomaan primäärinä kokemuksena itsestä. Kun se on kyseenalaistettu ja avoin nyt-hetkessä läsnäoleva tietoisuus on koettu todelliseksi identiteetiksemme, ei ego enää hääri kapellimestarina, vaan ottaa tarpeellisen paikkansa kommunikoijana ja ongelmanratkaisijana. Tämäkin blogiteksti olisi siis jäänyt syntymättä ilman eräänlaista bloginkirjoittaja-egoa.

Koska jakamaton tietoisuus on jo todellinen olemuksemme, pääsemme ajoittain ns. lähemmäksi sitä. Kirjoitin viimeksi että tietoisuuteen samaistumisen saattaa kokea katsomalla tähtitaivaalle kirkkaana syysyönä, mutta tuon kokemuksen voi saada myös monilla muilla tavoin. Itseasiassa uskallan väittää että monet tilanteet jotka ihmiset kokevat miellyttävinä, liittyvät tavalla tai toisella pääsyyn lähemmäs tätä avointa tietoisuutta. Ei ole sattumaa, että ihmiset kokevat esimerkiksi luonnossa liikkumisen rentouttavana, sillä luonto on lähempänä tietoisuuden olemusta, toisin kuin vaikka kaupungit joiden viivasuorat kadut, kiinteiksi ja rationaalisiksi koetut rakenteet ja kiireen tuntu jotka ovat lähempänä egon rakennetta. Hieno suomalainen piirre on mökki ja-saunakulttuuri ja nähdäkseni tällä on vaikutusta koko kansakunnan yhteiseen olemukseen (ts. jostain syystä suomalaiset kansakuntana erilaisia kuin vaikka amerikkalaiset). Mökillä saa luvan kanssa riisua egon "vaatteista"; saamme vaihtaa arkiminän mökkiminään. Saunassa ihmiset riisuvat lisäksi kaikki egon ulkoiset tunnusmerkit: puvut, uniformut, ja kultakellot. Olo on mukava ja kadunlakaisija ja toimitusjohtaja tulevat hyvin juttuun, vaikka rooleissaan he eivät vilkaisisikaan toisiaan. Vaikka mökkisaunan lauteilla kiinteä minuus ei tulisikaan kyseenalaistetuksi, olemme kuitenkin paljon lähempänä todellista olemustamme. Myös hyvän ystävän kanssa on samasta syystä mukava olla, sillä kummankaan ei tarvitse esittää mitään (egon) roolia.


Koska tietoisuus on läsnä jokaisessa hetkessä, se on aina saatavilla. Ei siis välttämättä tarvitse varata erillistä aikaa esimerkiksi meditaatioon, vaan tietoisuustaitoja voi harjoittaa aina valveilla ollessaan. Usein on vaikeaa olla juuri tässä hetkessä, sillä mieli harhailee menneessä ja tulevassa. Ihminen saattaa olla niin tukevasti päänsä sisällä, että kokee olevansa pelkkä pää, vaikka tosiasiassa pää on vain pieni osa ruumista. On olemassa hyviä keinoja palauttaa huomio tähän hetkeen ja tietoisuuteen. Yksi näistä on aiemmassa kirjoituksessa mainittu hengityksen tarkkailu. Tarkkailussa ei ole tarkoitus vaikuttaa hengitykseen, vaan vain havainnoida sen kulkua siellä missä se parhaiten tuntuu, eli esimerkiksi nenässä, rinnassa tai palleassa. Hengitykseen keskittyminen katkaisee tehokkaasti mielessä pyörivän ajatusketjun. Toinen kätevä metodi on ns. kehon skannaus. Tässä huomio kiinnitetään aluksi esimerkiksi vasempaan kämmeneen. Kun huomio kiinnitetään siihen, tunnet kätesi olevan elossa, tunnet  siinä siis hienovaraista lämpöä ja värinää. Kun samalla metodilla käy läpi koko kehonsa, tulee tehokkaasti palauttaneeksi huomionsa koko kehoon ja samalla myös tähän hetkeen. Näillä harjoituksilla on myös rentouttavia vaikutuksia, mutta tässä yhteydessä tarkoitus on palauttaa huomio nykyhetkeen, siis ainoaan hetkeen josta tietoisuus on löydettävissä.
Meditaation ohjeistaminen on sinänsä hyvin yksinkertaista. Huomio kiinitetään nykyhetkeen ja kaikkea tietoisuudessa ilmenevää tarkkaillaan siihen puuttumatta, mitään lisäämättä tai poistamatta. Käytönnössä mediaatio on kuitenkin aluksi hyvin hankalaa, sillä mieli huitelee menneessä ja tulevassa. Kannattaa siis aloittaa esimerkiksi vaikka vain kymmenen minuutin tarkkailumeditaatiosta. Tähän kannattaa käyttää ajastinta, jottei kelloa joudu vilkuilemaan meditaation aikana. Istua voi vaikka tuolilla, ja itseasiassa tämä on ainakin aluksi parempi vaihtoehto, sillä lännessä kasvanut ihminen ei ole tottunut istumaan lotusasennossa (Aasiassa taas on aina istuttu maassa tuolin sijaan, eikä istumisasennolla ole nähdökseni meditaation kannalta merkitystä). On kuitenkin tärkeää pitää ryhti hyvänä, jotta ei esimerkiksi nukahda pehmeään nojatuoliin. Aluksi, pään ollessa vielä täynnä ajatuksia, voi olla helpompaa laskea mielessään yhdestä kymmeneen hengityksen tahdissa, siis sisään hengittäessä: yksii, ulos hengittäessä: kaksii jne. ja palata alkuun kun pääsee kymmeneen. Numerot voi halutessaan visualisoida mielessään, mutta niihin kannattaa keskittyä niin hyvin kuin pystyy. Jos huomaa mielensä harhailleen, huomio kiinnitetään takaisin hengitykseen ja laskeminen aloitetaan alusta. Netissä on paljon ohjattuja meditaatioita, jotka auttava myös alkuun.
Yksi Sam Harrisin kirjassaan mainitsema harjoitus avoimen tietoisuuden kokemiseen on nimeltään ”oman pään etsiminen”. Se menee näin: kun katselet maailmaa tällä hetkellä, kokeile pieneksi hetkeksi etsiä oma pääsi. Tämä saattaa kuulostaa omituiselta, mutta yritä kiinnittää huomiosi siihen tilaan missä tunnet pääsi sijaitsevan. Jos keskustelet jonkun kanssa, kokeile siis kiinnittää huomiosi toisen henkilön katseen suuntaa. Saatat kokea hetkellisesti miten tietoisuutesi ja olemuksesi laajenee avoimeksi. Kokemus kestää vain hetken, mutta harjoitusta toistamalla tuota kokemusta on mahdollista pitkittää. Mikä tärkeintä saatat saada ensikäden kokemuksen siitä mistä tässä kaikessa on kysymys. Maali muuttuu teoriasta koetuksi kokemukseksi. Toisille harjoitus saattaa toimia siten että katsoessasi maailmaa kuvittelen ettei sinulla ole päätä. Myös toisen henkilön silmiin pitkällisesti katsominen saattaa aikaansaada kokemuksen. Tarkoitus ei ole kamppailla harjoituksen kanssa, vaan kokea miltä maailma näyttää välittömästi huomion kiinnittämisen jälkeen, ei pitkällisen painimisen tuloksena. Tämä on nähdäkseni eräänlainen oikotie päänsisäisen minän kyseenalaistamiseen, sillä vaikka mediaatio heikentää egon defenssejä, lähtee ego siinä itse kyseenalaistamaan itseään ja aivan viimeisessä erässä se ei olekaan enää välttämättä kiinnostunut koko hommasta. Kyseenalaistus on kaikesta huolimatta kuitenkin saavutettavissa.
Lempeyden merkitystä harjoituksissa ei voi korostaa liikaa, sillä juuri itsekritiikki on egomme yksi perimmäisistä ominaisuuksista, eikä hampaita yhteen puremalla harjoituksista saa enempää irti, päinvastoin. Psykologi ja buddhalaisuuden opettaja Jack Kornfield on verrannut mielen "kesyttämistä" koiranpennun kouluttamiseen. Ajatellaan että olet kouluttamassa koiraa olemaan paikoillaan. Aluksi pentu suostuu istumaan yhdessä paikassa noin sekunnin, kunnes se juoksee pois häntä heiluen. Käyt hakemassa sen lempeästi takaisin paikalleen, mutta taas se juoksee heti omille teilleen. Tätä jatkuu lukemattomia kertoja ja lopulta pentu pissaa uudelle matollesi. Huomaat kiukun nousevan kehossasi, mutta maltat mielesi, sillä ymmärrät ettei pentu mahda käytökselleen mitään, vaan se on sen luonto. Tuot sen takaisin, ja katso(!), se istuu paikallaan kaksi sekuntia kunnes juoksee taas pois. Kehitystä on tapahtunut! Näin on myös mielen kanssa, se karkaa omille teilleen lukemattomia kertoja, mutta voit aina palauttaa huomiosi lempeästi takaisin hengitykseen.
Vaikka tässäkin kirjoituksessa on paljon tekstiä, siitä ei itseasiassa ole juurikaan apua itse pääasian, eli kiinteän minän harhan todentamisessa. Tähän vaaditaan subjektiivista työskentelyä. Tämä onkin tärkein sanoma: mitään ei kuulu uskoa tai ottaa annettuna, vaan väitteet täytyy todentaa itse. Keskustelu egon ja tietoisuuden olemuksesta on erittäin mielenkiintoista, mutta se ei valitettavasti kuitenkaan missään määrin korvaa itsenäisesti suoritettua tietoisuustaitojen harjoittelua. Vertauskuvana voitaisiin sanoa, että vaikka väittelisi itsensä kuntosalitieteen tohtoriksi, muttei olisi koskaan käynyt salilla, ei voisi sanoa saaneensa akateemisesta tutkimuksesta treenituloksia.

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Keitä me olemme?

Mitä tiedän juuri tässä hetkessä varmuudella itsestäni ja maailmasta? Näen asioita kuten pöydän edessäni, kuulen ilmiöitä kuten tietokoneen tuulettimen, tunnen tuntemuksia kuten tuolin allani, maistan makuja kuten salmiakin suussani, haistan hajuja kuten teen kupissa, tunnen tunteita kuten jännityksen alavatsassani, koen ilmiöitä kuten ajatukset mielessäni. Tunnen myös olevani tietoinen näistä asioista ja ilmiöistä.

Kuka nämä asiat ja ilmiöt kokee? Onko kokijana subjektiivinen minä, päätösten päättäjä, ajatusten ajattelija, kokemusten kokija? "Pikku ukko" joka majailee jossain silmieni takana pääni sisällä? Minä jolla on nimi, titteli, koulutus, sosiaaliturvatunnus, osoite, poliittinen kanta ja kengännumero? Homunculus joka ohjailee kehoani ja tarkkailee maailmaa aistien kautta? Minä jonka ominaisuudet ja preferenssit muuttuvat elämän varrella, mutta jonka perimmäinen olemus, minuus, pysyy muuttumattomana kehdosta hautaan?

Huonoja uutisia: tiede (psykologia ja aivotutkimus) on osoittanut ettei tällaista muuttumatonta päänsisäistä minää ole todellisuudessa olemassa, vaan se on mielen luoma vahva illuusio, ajatuksista ja tuntemuksista koostuva prosessi. Hyviä uutisia: minän illuusio on koettavissa illuusiona ja siitä voi vapautua (tästä tuonnempana).

Jos tällaista muuttumatonta minää ei ole olemassa, kuka sitten olen? Vastaus on yllättävän yksinkertainen; olen se edellä mainittu nykyhetkessä aina läsnä oleva tietoisuus joka kokee asioita ja ilmiöitä. Tietoisuus josta jokaisella on intiimi kokemus, tunne siitä että olen, sen sijaan etten olisi. Tietoisuus joka on tietoinen asioista kuten linnunlaulu, kahvikuppi ja keho. Mutta mikä tai mitä tämä tietoisuus sitten on? Siihen ei ole tällä hetkellä vastausta, sillä tieteessä tietoisuuden ongelma nähdään ns. vaikeana ongelmana, eli sitä ei ole kyetty selittämään.

Nykyihmiselle tulee paljon vastaavaa tietoa eteen; kvanttimekaniikassa hiukkaset ovat kaikissa positioissa yhtä aikaa, aika on suhteellista, maailmankaikkeuksia on ehkä useita. Useimmat meistä kohauttavat olkapäitään ja suuntaavat maitokauppaan. Miksi siis päänsisäiseen minään illuusiona kannattaisi suhtautua eri tavalla kuin vaikka Higsin bosonin löytymiseen: ”Nice to know, mutta mitä sitten?” Siksi että ego ylläpitää erillisyyden harhaa ja aiheuttaa suurta osaa ihmisen kokemasta henkisestä (ja välillisesti fyysisestä) kärsimyksestä. Lisäksi aivan kaikki ilmiöt ja asiat jotka olet ikinä kokenut tai tulet ikinä kokemaan, eli siis koko elämäsi, koet tietoisuutesi kautta ja ego vääristää tuota kokemusta huomattavalla tavalla.

Mika tämä ego sitten on? Se on minän ympärille kiedottu narratiivi, joka muuttuu koko ajan. Sitä voisi kaiketi kuvailla pyörremyrskynä, jonka muuttumattoman silmän ympärillä asioita tapahtuu. Emme ole omasta mielestämme aivan samoja miniä kuin vaikka 18-vuotiaina, sillä preferenssimme ja mielipiteemme ovat muuttuneet. Silti tunne siitä että minän ydin ei ole muuttunut on hyvin vahva.

Ego joutuu jatkuvasti ylläpitämään itseään menneisyyteen ja tulevaisuuteen sijoittuvalla sisäisellä narratiivilla. Se on siis sisäistä puhetta kuten: ”Miksi minun piti mennä kysymään siitä asiasta palaverissa? Nyt muut ajattelevat etten tiedä mitään siitä aiheesta!” tai ”Mitenköhän minä pärjään huomenna tenniksessä, samperi kun en taas vaan häviäisi” tai vain ”Tuo seinähän on maalattu ruskealla maalilla, olikohan sitä siinä viimeksi kun kävelin tästä ohi?” Isoja ja pieniä asioita aiheesta kuin aiheesta, rakennetta ei ole vaan pannukakusta voidaan sujuvasti hypätä maailmasotaan. Tämä sisäinen narratiivi on useimmiten jatkuvaa ja pakonomaista, toisin sanoen ihminen ei pysty olemaan ajattelematta edes minuuttia vaikka kuinka yrittäisit. Tämä koetaan normaaliksi jos ihminen pitää sisäisen puheensa päänsä sisällä, mutta jos hän avaa suunsa ja sanoo sisäisen puheensa ääneen, pidetään häntä heti hulluna. Mitä negatiivisempaa tuo sisäinen kertomus on, sitä enemmän se aiheuttaa henkilölle kärsimystä.

Vielä pahempaa, ego kokee alitajunnasta nousevat ajatukset ja kehossa koetut tuntemukset omikseen. Sanotaan ajatusleikkinä, että ilkeä äitipuolesi on haukkunut sinua päivittäin tyhmäksi kun olit kolmevuotias. Nuo sanat painuivat alitajuntaasi ja pulpahtavat sieltä silloin tällöin pinnalle: ”Olet tyhmä”. Ego kuvittelee lähettäneensä itselleen nuo ajatukset, hyväksyy ne mukisematta ja tulee näin aiheuttaneeksi ihmiselle tuskaa. Ego kuvittelee myös ruumiin tuntemukset kuten vihan omakseen: ”Tulin vihaiseksi”. Todellisuudessa ajatus ”Olet tyhmä” ja vihan tunne ovat vain tietoisuudessa koettuja asioita ja ilmiöitä. Niiden omistamisen ja kokemisen välillä on huima ero, sillä kaikki asiat ovat todellisuudessa lyhytkestoisia ja ohimeneviä ilmiöitä tietoisuudessa, on ainoastaan egon ominaisuus tarrautua niihin kuin hukkuva laudanpalaan.

Miten ego sitten vääristää todellisuuden kokemista? Ego pystyy toimimaan vain ajatusten, siis sanojen, siis käsitteiden kautta. Ego näkee ilmiön kuten puun vain sanana "puu" ja toteaa ilmiön olevan nähty ja koettu ja tunnettu. Todellisuudessa ilmiöllä kuten puu ja sanalla puu ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, sillä sana on vain käsite, puu ilmiönä äärettömän monimutkainen ilmiö ja prosessi. Iso osa todellisuutta jää siis todella kokematta kun ego leimaa jo kaikki nähdyksi, koetuksi ja tunnetuksi. Koska ego toimii käsitteiden kautta, se toimii myös dualismien kautta: hyvä ja huono, kaunis ja ruma, iso ja pieni. Ego kokee asiat siis dualistisiksi ennen kuin niistä on kyetty muodostamaan empiiristä kokemusta. Mustan ja valkoisen välille mahtuu kuitenkin loputon määrä harmaan sävyjä.

Lisäksi sisäinen narratiivi kuluttaa huomattavan määrän (maallikkotermein) aivojen kapasiteetista ja vie näin huomiota pois todellisuuden kokemisesta.Tästä esimerkkinä seuraava ajatusleikki: useimmat ovat varmasti kokeneet tilanteen jossa kirjaa lukiessaan huomaa ajatusten harhailleen niin ettei muista lukemastaan sivusta mitään, vaan on palattava sivun alkuun. Mitä jos lukisit puolet kirjasta huomaamattasi näin, eli kokisit lukeneesi kirjasta vain puolet? Olisiko kirja silloin hyvä tai nautittava? Luultavasti ei. Huolestuttavampi implikaatio tästä ajatusleikistä on se, että iso osa ihmisistä elää elämäänsä samalla tavalla. Elämä soljuu huomaamatta ohitse samalla kun on kamppailee toteutuneiden tai toteutuvaksi epäilemiensä asioiden kanssa päänsä sisällä. Kielessä ja ajattelussa ei sinänsä ole mitään väärää tai huonoa. Ne ovat erinomainen työkalu ongelmien ratkomiseen ja kommunikointiin. Valitettavasti kyseinen työkalu on hypännyt työkalupakista isännän paikalla. Suurin osa ihmisten ajattelusta aiheuttaa kärsimystä sillä ego takertuu siihen ylläpitääkseen itseään. Mark Twain on todennut tästä hyvin: “I've lived through some terrible things in my life, some of which actually happened.”

Ja sitten hyviin uutisiin, eli kuinka ego koetaan harhaksi. Periaatteessa tämän pitäisi olla hyvin helppoa, sillä jos joku rakennelma on harha, tulee vain todeta se sellaiseksi niin sen illuusio katoaa. Todellisuudessa tämän on kuitenkin vaikeaa, sillä olemme ylläpitäneet erillistä minää aina valveilla ollessamme melkein niin kauan kuin olemme eläneet (erillinen minä alkaa muodostua lapsen ollessa kolme kuukautinen). Hyvä aloituspiste irrottautumiseen on tämä hetki, eli nykyhetki. Koko elämä koetaan aina nykyhetkessä, joten se on itseasiassa ainoa hetki josta voimme aloittaa. Yksi metodi minän harhan oivaltamiseen on kysyä itseltään: ”Kuka minä olen?”. Kun tätä kysymystä kysytään tarpeeksi monta kertaa, ja kun jokainen vastaus kyseenalaistetaan ja todetaan joko todeksi tai epätodeksi, päästään lopulta todelliseen olemukseemme. Tämä saattaa tuntua ahdistavalta ja varmalta tavalta päästä Niuvaniemeen asukkaaksi ja sille on hyvä syy; ego ei oikeastaan ole kiinnostunut siitä että se koettaisiin harhaksi, itseasiassa se ei voi kuvitella mitään kauheampaa. Se on sille yhtä kuin kuolema ja tämän ihminen kokee ja tulkitsee kuolemanpelkona. Tätä ei pidä sekoittaa pelkoon, jota jokainen tietoinen olento tuntee kokiessaan esim. fyysistä vaaraa, vaan tätä vain ihmiselle tyypillistä pelkoa moni potee esimerkiksi ollessaan turvassa omassa sängyssään.

Toinen suosittu metodi minän illuusion kokemiseen on meditaation. Meditaatiossa huomio aluksi tyypillisesti kiinnitetään hengitykseen ja ajatusten ja tuntemusten annetaan kuin lipua ohi. Metaforana käytetään usein pilviä lipumassa sinisellä taivaalla, jossa pilvet ovat ajatuksia ja tuntemuksia ja sininen taivas on tietoisuus. Syy miksi huomio kiinnitetään aluksi hengitykseen on että ego on yleensä niin tukevasti kuskin penkillä ja ihmisellä pää niin täynnä sisäistä narratiivia ja ajatuksia, että tarvitaan tukeva ja aina läsnäoleva ankkuri. Voitaisiin kaiketi kuvailla tyypillistä päänsisäistä näkymää myrskynä, jota ego alati ruokkii. Kun tietoisuus kiinnitetään hengitykseen ja myrskyn annetaan raivota siihen puuttumatta, menettää se hiljalleen voimaansa. Sitä ennen se riuhtaisee monta kertaa mukaansa (eli huomaat esim. pohtineesi huomisen illallisen ruokalistaa pitkän tovin), mutta ankkuriin voi aina palata ja kehitystä tapahtuu hiljalleen. Kun myrsky on vihdoin laantunut, uskalletaan ankkurista laskea irti, ankkuri katoaa, ankkurista kiinnipitäjä katoaa ja jäljelle jää vain tietoisuus. Tällöin voimme vain levätä tietoisuutena, joka onkin meditaation perimmäinen olemus. Toki myrsky silloin tällöin taas yltyy, mutta sen luonne ymmärretään ohimeneväksi ilmiöksi tietoisuudessa ja sitä voi katsella ilman ankkuriakin. Hieman virheellisesti meditaatio tai mindfullness koetaan usein ns. self-improvement projekteiksi. Todellisuudessa se self jota lähdetään parantamaan, on juuri se minä joka harjoituksessa parhaassa tapauksessa koetaan illuusioksi. Meditaatiolla ja mindfullness auttavat kuitenkin jo ns. myrskyn aikana, sillä ne parantavat kontrollia olla samaistumatta kaikkiin ajatuksiin ja tuntemuksiin ja vähentävät näin kärsimyksen määrää.

Näiden kahden edellä mainitun metodin yhteydessä täytyy todeta, että idässä ollaan oltu länttä huomattavasti edelle rehellisessä itsetutkiskelussa. Täällä on keskitytty uskomaan minän lennähtämiseen taivaaseen kuoleman jälkeen, ja kuvailemaan egon ominaisuuksia: ”Ajattelen, siis olen” (Descartes). Myös seuraavaksi kuvattava metodi on ollut lännessä “käytössä” ja valitettavasti tämäkin kokemus on nähdäkseni usein liitetty uskonnolliseen kontekstiin (uskoontulo).

Kolmas metodi on se jota itse käytin ja jota en suosittele. Se menee jotakuinkin näin: hanki paljon pahaa oloa kehoosi, siis pelkoa, vihaa, surua, kaikki käy. Anna egon käyttää tätä polttoaineenaan negatiivisen oma – ja maailmankuvan luontiin ja ruoki sitä enenevällä määrällä pahaa oloa. Jossain vaiheessa, jos hyvin käy, saattaa ego romahtaa oman painonsa alle. Moni ihminen romahtaa valitettavasti jo ennen tätä. Olin onnekas, sillä sain apua egoni synkän maailmankuva kyseenalaistamiseen, joka nähdäkseni mahdollisti sen lopullisen ja yllättävän romahduksen ja maailman näkemisen ilman egon tulkintoja ja arvotuksia sellaisena kuin se todellisuudessa on: kauniina.

Vielä yksi erinomainen uutinen: melkein kaikki ihmiset ovat joskus luultavasti kokeneet miltä tuntuu identifioitua tietoisuuteen. Kun esimerkiksi kirkkaana syysyönä katsot pimeällä maaseudulla tähtitaivaalle ja näet linnunradan kaartuvan pääsi yllä, saatat hetkellisesti kokea egosi menevän ns. pois päältä. Päässäsi ei ole ainuttakaan ajatusta, mutta tunnet suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta kaiken kokemasi kanssa, tunnetta joka on huumaava, mutta jota on vaikea pukea sanoiksi. Kun päänsisäinen puhe nopeasti palaa, saattaa se todeta: ”Tuohan oli siisti fiilis”. Kaikki tunteen kokeneet kuitenkin tietävät että käsite "siisti" ei ole yhtä kuin tuo tunne ja juuri tuon tunteen ajattelu lopetti sen kokemisen. Toinen esimerkki egon hetkellisestä poissulkeutumisesta ovat onnettomuustilanteen, eli tilanteet jotka ovat egolle ns. liikaa, siis sen kontrollin ulottumattomissa. Niissä henkilö joka on aina pitänyt itseään pelkurina ja kaikkeen kykenemättömänä saattaakin toimia hyvin määrätietoisesti ja pelottomasti. Jälkikäteen, egon taas palattua, tuntuu kyseinen episodi ja henkilön toiminta hänelle itselleen täysin selittämättömältä.

Kun ego koetaan harhaksi ja kun ihminen ymmärtää olevansakin tietoisuus, tapahtuu tämä yleensä hetkessä ja vain pieneksi hetkeksi. Tietoisuus todetaan siis todelliseksi olemukseksemme. Tunne on huumaava ja tietoisuus tuntuu vahvasti ulottuvan kehomme ulkopuolelle, keho ja maailma ikään kuin toimivat tietoisuudessa. Tietoisuuden kokemuksessa ei ole paikkaa mihin ripustaa kyltti: minun tietoisuuteni. Koetusta tulee aidosti rikkaampaa ja kauniimpaa, kun maailma koetaan ilman egon suodattimia, ts. sellaisena kuin se on, ei kuten ego sen arvottaa. Kokemus on aluksi usein hetkellinen, sillä ego hyppää takaisin kuskin paikalle ja toteaa: ”Mitäs ihmettä minulle juuri tapahtui?!”. Kun ego on kerran nähty harhaksi, tulee harjoittelusta helpompaa, sillä perimmäinen päämäärä ymmärretään paremmin.

Ymmärrettävästi koska kyse on minän perustavaa laatua olevasta kyseenalaistamisesta, seuraa kokemuksesta usein myös identiteettikriisi. Yhtäkkiä ei olekaan enää erillistä kiinteää etsijää, pelkääjää, kysyjää, kokijaa, on vain tietoinen oleminen. Uuteen identiteettiin menee aikaa totutellessa, mutta vanhaan haluaa enää palata vain ego. Tässä se todentotta tekee myös parhaansa, sillä egoa ei periaatteessa kiinnosta mikä sen rooli on, kunhan minuuden  ydintä ei kyseenalaisteta. Se voi olla vaikka markkinointipäällikkö, trävelleri tai vain ”egon harhaksi ymmärtänyt”, kunhan joku identiteetti löytyy. Olen itse päässyt harjoittelemaan noin vuoden tietoisuudesta elämistä ja erilliseen kehonsisäiseen minään samaistumista tapahtuu edelleen. Erilliseen minään samaistumisessa ei sinänsä ole muuta huonoa kuin että se aiheuttaa erillisyyden tunnetta ja kärsimystä. Harjoittelu siis jatkuu.

Erinomaista tässä kaikessa on ettei mihinkään tarvitse (tai edes voi) uskoa, ei siis ole mitään mikä voisi tulla kyseenalaistetuksi. ”Elämme tietokonesimulaatiossa!” Ahaa, tämähän on hienoa. ”Tietoisuus on materian tuottama ominaisuus!” Ahaa, tämähän on hienoa. ”Kaikki on harhaa!” Ahaa, tämähän on hienoa. Ainoastaan näihin tai mihin tahansa muuhun konseptiin identifioituminen päänsisäisenä entiteettinä palauttaa erillisyyden harhan ja kärsimyksen: "minä elän tietokonesimulaatiossa", "minun tietoisuus on materian tuottamaa", "minun mielestäni kaikki on harhaa". On myös tärkeää huomata, että kiinteän minuuden harhaksi oivaltamisessa on kyse poisoppimisesta, eli paluusta juurille. Ei siis ole kyse jostain toisesta paremmasta harhasta jonka otamme egon tilalle. Kriittisen itsetutkiskelun täytyy jatkua kunnes ns. pohja on saavutettu.

Joku voi tässä vaiheessa huolestua, että jos ego koetaan harhaksi, jääkö jäljelle vain kuolaava keho joka tyhjin silmin tuijottaa eteensä kykenemättä toimimaan maailmassa. Onneksi tilanne tuntuu olevan päinvastainen. Se on juuri ego joka estää ihmistä toimimasta sanomalla: ”En minä osaa”, ”En minä pysty”, ”En ole tarpeeksi komea/kaunis” ja valitettavasti saa myös ihmisen toimimaan toisia ihmisiä vastaan ”Tuo loukkasi minua! Minun täytyy kostaa ja puolustaa kunniaani!”. Tietoisuus itsessään suhtautuu maailmaan hyvin avoimesti, vastaanottavasti ja välittömästi. Sitä onkin verrattu peiliin, jonka ominaisuuksia eivät muuta sille heijastuvat kuvat; kaikki ovat tervetulleita. 

Joku toinen voi kysyä olemmeko ilman egoja kaikki tylsän identtisiä, kuin kopioita toisistamme? Näinkään ei tunnu olevan, vaan jo ihmisen fysiikka, temperamentista puhumattakaan, luo maailmaan loputonta monimuotoisuutta. Olemme kuitenkin paljon enemmän toistemme kaltaisia kuin ehkä kuvittelemmekaan.

Meillä aikuisilla ihmisillä on mahdollista, harjoittelun kautta, kaikissa tilanteissa identifioitua tietoisuuteen. Tällöin meillä on koko olemisen kirjo koettavanamme, mutta meidän ei tarvitse samaistua mihinkään tuossa kirjossa: vietteihin, suruun, iloon, kipuun, nautintoon, pelkoon, ajatuksiin, esineisiin, asioihin, jne., vaan voimme kokea ne vain ohimenevinä ilmiöinä tietoisuudessa (tämä on helppoa, sillä ohimenevyys on kaikkien ilmiöiden luonto).

Rooleista, eli eräänlaisista alter-egoista, ei kuitenkaan olla kokonaan luopumassa, sillä erilaiset roolit ovat tarpeellisia kun toimimme maailmassa muiden ihmisten kanssa. Voimme siis edelleen olla tämän nimisiä, tuon maalaisia, tämän joukkueen jäseniä, toimia tässä työroolissa  jne. Näitä ominaisuuksia ei kuitenkaan enää ripusteta kiinteään minään, vaan ne ovat kuin näyttelijän asusteita jotka puetaan tietoisuudessa tarpeen mukaan. Elämä tosiaan on kuin näytelmä, mutta jonka näyttelijät ovat unohtaneet olevansa näyttelijöitä.


Ps.
Jos aihe kiinnostaa enemmän, niin Sam Harrisilta, aikakautemme yhdeltä tunnetuimmalta ateistilta, on juuri ilmestynyt erinomainen kirja aiheesta: Waking Up: A Guide to Spirituality Without Religion ja josta osa kirjoitukseni esimerkeistä on lainattu. Toinen kehuttu kirja egosta on Thomas Metzingerin The Ego Tunnel: The Science of the Mind and the Myth of the Self, (jota en ole vielä lukenut).

Follow by Email