maanantai 13. lokakuuta 2014

Ihmisenä olemisesta

Kuinka valtavan hienoa onkaan elää aikakaudella, jolla voimme nojata tieteelliseen tutkimukseen myös ihmisen perimmäisestä olemuksesta keskusteltaessa. Jos viisikymmentä vuotta sitten olisi väittänyt, ettei erillistä kiinteää päänsisäistä minää tosiasiassa ole olemassa vaan se on mielen tuottama illuusio, olisi kuulija saattanut todeta tämän olevan mielenkiintoinen näkemys, mutta tieteellisten tutkimusten puuttuessa olisi keskustelu jäänyt teorisoinnin asteelle. Yleisesti jaettu subjektiivinen kokemus olisi "todistanut" asian olevan toisin ja satunnaisotannalla tehty kyselytutkimus olisi vahvistanut sen. Sata vuotta sitten tällainen väittämä oltaisiin luultavasti tulkittu kristillisen sielun kieltämiseksi ja väittäjä olisi lentänyt jumalanpilkasta vankilaan. Elämme historiallisia aikoja.

En sano tämän olevan hienoa intellektuellista näkökulmasta, siis siitä että pääsisin viisastelemaan ja hämmentämään ihmisiä kertomalla yleisesti jaetun kokemuksen päänsisäisestä minästä olevan illuusiota. Sanon sen siksi, että tällaisella tiedolla on potentiaalisesti valtavia vaikutuksia ihmisten kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Kyse on pohjimmiltaan näin radikaalista erosta: perinteisesti ihminen kokee olevansa erillinen minä tämän heikon ja kuolemaan taipuvaisen kehon sisällä. Ihminen toimii kehon kautta maailmassa, jossa minä olen subjekti ja maailma ja muu ihmiset ovat objekteja; minä ja muut. Kokemus siitä että tämä pieni tietoisuuden saareke on jostain syystä paiskattu tänne olemaan, selviytymään ja lopulta katoamaan on yleisesti jaettu. Tästä seuraa eksistentiaalista tuskaa: ”Miksi minä olen täällä näiden muiden joukossa tässä oudossa maailmassa? Mitä järkeä tässä on? Mitä minulle tapahtuu kun kehoni lakkaa olemasta?” Kun erillinen minä koetaan illuusioksi muuttuu tilanne lievästi sanottuna radikaalisti.

Tästä seuraava esimerkki. Kun päänsisäinen kokemus erillisestä minästä on itsetutkiskelun kautta todettu vain ajatusrakennelmaksi, katoaa sen illuusio välittömästi (palatakseen myöhemmin, mutta tällä kertaa illuusioksi ymmärrettynä). Tämän jälkeen sisäinen minäkuvaa ylläpitävä dialogi lakkaa ja ihminen pystyy halutessaan lepäämään tietoisuudessa ajattelematta mitään. Alitajunnasta saattaa satunnaiseti nousta yksittäisiä ajatuksia, mutta kuten kaikki tietävät, ajatusten elinikä on hyvin lyhyt, eli ne voidaan kokea kuin tähdenlentoina tietoisuudessa. Sanotaan, että seisot pellon reunalla. Katselet edessäsi aukeavaa peltoaukeamaa jonka takana alkaa sankka kuusimetsä. Kosketat oikealla kädellä vasenta kättäsi ja tunnet kosketuksen. Kuka on se joka tämän kosketuksen tuntee? Perinteisesti vastaus on ”minä” joka koetaan päänsisäisenä entiteettinä, ajatuksena itsestä. Erillisen minän tultua kyseenalaistetuksi, tällaista ajatusta (ainakaan uskottavaa sellaista) ei nouse eikä erillistä minää ole löydettävissä. On vain tietoisuus jossa keho, pelto, metsä, siis kaikki koetaan. Ei jää mitään muuta minuksi nimettävää kuin tämä tietoisuus.

Voidaanko jotain kehon ulkopuolelle ulottuvaa jakamatonta kokemusta kutsua minuksi? Voidaan, mutta  tuo tietoisuus tuntuu kuuluvan yhtä vähän minulle kuin metsän reunassa kävelevälle miehelle. Jos ja kun jossain vaiheessa kuitenkin uppoutuu ajatuksiinsa, vaikka pohtimaan ”Miltäköhän näytän tuon miehen mielestä kun seison täällä pellon reunalla?” tietoisuus kuroituu välittömästä tuon ajatuskimpun ympärille ja erillisyyden kokemus palaa. Jos tietoisuuteen samaistumista on päässyt jo harjoittelemaan, pystyy avoimeen tietoisuuteen kuitenkin palautumaan esimerkiksi keskittymällä hetkeksi hengityksensä kulkuun.

Miksi tietoisuus tuntuu ennen ajatusten nousemista olevan jakamaton? En tiedä (tähän tiede antaa ehkä joskus vastauksen). Kysymys on samalainen kuin miksi on jotain (maailmankaikkeus) sen sijaan ettei olisi mitään? En tiedä (tähänkin tiede antaa ehkä joskus vastauksen).

Edelleenkään mitään edellä mainittu ei ole tarkoitus uskoa, vaan vain subjektiivisella työskentelyllä ja kokemuksella on merkitystä. Uskomisesta ei seuraa mitään, sillä ajatus siitä että tietoisuus on jakamaton on sama kuin ajatus siitä että maailmankaikkeus on ääretön, kumpikin ovat vain mielessä koettuja konsepteja. Erillinen minuus täytyy uskaltaa kyseenalaistaa. Koska egon harhassa on kyse tietoisuudessa tapahtuvasta illuusiosta, niin on hyvä muistaa että tuo perimmäinen olemuksemme, eli tietoisuus, on aina olemassa, aivan pinnassa ja jokaiselle jo valmiiksi intiimin tuttu. Kyse ei ole mistään mystisesta, yliluonnollisesta tai muutetusta tietoisuudentilasta, vaan tietoisuuden kokemuksesta ennen ajatusten nousemista (nähdäkseni ajatusten täyttämä ja niiden ympärille fokusoitunut tietoisuus juuri on muutettu tietoisuudentila). Näin ollen tietoisuus ei ole jotain joka löytyisi jostain muualta kun sitä tarpeeksi etsii, vaan se on tässä ja jokaisessa hetkessä jo valmiiksi läsnä. Mieli vain kuvittelee olevansa kiinteä erillinen minä, vaikka tosiasiassa mieli koetaan tietoisuudessa. Kyse on siis eräänlaisesta mielen perspektiiviharhasta. Tämän johdosta ongelmaa onkin lähestytty kysymällä: ”Kuka on se joka kuulee nämä ajatukset?”. Tämän jälkeen huomio kiinnitetään siihen joka ajatukset kuulee. Vastausta ei kuulu, tai vaikka kuuluisikin (esim. ”minä” tai ”omanimi”), joku kuulee myös nämä ajatukset. Tuo jokin on tietoisuus.

Minän eli egon perimmäinen olemus on hyvin hauras, se on käytännössä vain sana "minä" tai "omanimi" leijumassa tietoisuudessa. Tämän haurauden johdosta ego rakentaa ympärilleen aina laajenevan suojamuurin. Tuo suojamuuri koostuu jo varhaisessa lapsuudessa opituista rakenteista: minun ruumiini, minun nimeni, minun ikäni, minun osoitteeni, minun kaverini. Ihmisen kasvaessa ego laajentaa suojamuuria kaikilla mahdollisilla tavoilla: minun koulutukseni, minun saavutukseni, minun mielipiteeni, minun verkostoni, minun rahani, minun uskontoni, minun kansalaisuuteni. Konseptien lisäksi suojamuuria vahvistetaan fyysisillä objekteilla, jotka ovatkin niiden näennäisen pysyväisen luonteen vuoksi tähän egon mielestä erittäin sopivia: minun autoni, minun asuntoni, minun kesämökkini. Egolla on käytännössä vain kaksi tahtoa; vahvistaa suojamuuria: ”Minä haluan, minä pidän” tai suojella suojamuuria ”Minä en halua, minä en pidä”. Parhainkaan ja kestävinkään suojamuuri ei kuitenkaan ole riittävä, ja ego tietää tämän, sillä jossain häämöttää pahin mahdollinen skenaario: kuolema ja katoaminen. Tämä ahdistaa egoa ja se ei mielellään pohdi asiaa, vaan puuhastelee mieluummin suojamuurinsa kanssa. Pakon edessä egolla on nähdäkseni kuitenkin kolme puolustusstrategiaa myös kuolemaa vastaan: toive siitä että se jatkaa olemassaoloaan myös kuoleman jälkeen, toive siitä että jotain osia sen suojamuurista jää jäljelle sen katoamisen jälkeen (maine, omaisuus, jne.) ja/tai tietynlainen rationaalinen eskapismi: "Katoan, so what?" (tämäkään lähestymistapa ei täysin poista eksistentiaalista ahdistusta). On myös paradoksaalista että vaikuttaa siltä, että mitä vahvempi egon suojamuuri on, sitä uhatummaksi se itsensä tuntee. Tähän viittaa vahvasti yleisesti koettu ilmiö siitä, että ihminen jolla on hyvin vähän saattaa olla onnellisempi kuin ihminen jolla on hyvin paljon.

Koska egon työkalupakkiin kuuluu vain kaksi työkalua: ”minä haluan” ja ”minä en halua”, ja koska ego kuvittelee omistavansa ruumiin jossa se toimii, liittyy egon haluaminen läheisesti myös kehon tuntemuksiin. Egoa haluaa mielihyvää ja onnea, mutta ei halua kärsimystä ja pelkoa. Se tarrautuu mielihyvään ja juoksee pakoon kärsimystä. Se ei ymmärrä että molemmat ovat ohimeneviä tuntemuksia, jotka koetaan tietoisuudessa ja että molemmat strategiat tuottavat ihmiselle lisää kärsimystä. Tämä johtuu siitä ettei ikuista mielihyvää ole saavutettavissa ja ettei karkuun juostu kärsimys mene mihinkään vaan se hautautuu psyykeeseen ja nousee sieltä erilaisina fyysisinä ja psyykkisinä oireina. Näin ollen kun egoa lähdetään kyseenalaistamaan ja sen vaikutusta heikentämään (esim. meditaatiolla), heikentyvät myös egon puolustukset. Tästä syystä ennestään tietoisessa mielessä kokematta jääneet pelot ja muistut saattavat nousta pintaan. Tämä on harjoituksen haastavin osuus sillä nämä kohtaamattomat pelot on nyt kohdattava. Monet niistä ovat saattaneet syntyä hyvin varhaisessa lapsuudessa. Tässä vaiheessa hyvä ja kokenut mediaatio-opettaja on erinomainen apu ja joissain tapauksissa, jos muistot ovat liian kipeitä, saattaa myös jonkinlainen terapia tulla kyseeseen. On huojentavaa huomata, että kun pelot on uskallettu kohdata ja kun ne on koettu ohimeneviksi ilmiöiksi, menettävät ne suuren osan voimastaan.

Se miten ihmiset egon harhasta havahtuvat, on ilmeisesti hyvin yksilöllistä. Joku saattaa havahtua siitä ollessaan iltakävelyllä, toinen saattaa meditoida kaksikymmentä vuotta kokematta mitään ja joku saattaa herätä siitä vasta kuolinvuoteellaan. Joillekin herääminen tapahtuu onnettomuuden tai omalle tai läheiselle tapahtuvan vakavan sairastumisen yhteydessä. Kun ihminen sairastuu vakavasti joutuu hän pakosta riisumaan monet egon puolustuksista: työminän, harrasteminän, seuramiesminän, suorittajaminän, isä/äitiminän jne. Kun makaa sairaalassa kykenemättä itse syömään tai käymään  vessassa, ihminen on peruskysymysten äärellä. ”Kuka on tämä minä joka tässä avuttomana makaa, vaikka äsken olin universumin kuningas?” Parhaassa tapauksessa ihminen herää todelliseen olemukseensa, parantuu sairaudesta, ja jatkaa elämäänsä onnellisempana. Ihminen saattaa tässä tapauksessa usein olla jopa kiitollinen häntä kohdanneesta onnettomuudesta (tästä ilmiöstä mm. tämä Helsingin Sanomissa julkaistu artikkeli: http://www.hs.fi/elama/a1411584654631). Ikävintä on nähdäkseni tilanne jossa ihminen herää todelliseen olemukseensa täysin vasta kuolinvuoteellaan. Tutkimusten mukaan ihmiset katuvat kuoleman lähestyessä seuraavia asioita: ”Olisipa minulla ollut rohkeutta elää kuten itse halusin, en toisten toiveiden mukaan”, ”Olisinpa tehnyt vähemmän töitä”, ”Olisipa minulla ollut rohkeutta ilmaista tunteitani” ja ”Olisinpa antanut itseni olla onnellisempi”. Nähdäkseni ihminen on tällöin aidosti hämmentynyt ja surullinen, eikä ymmärrä miksei elänyt elämäänsä niin kuin se olisi nykyolotilasta nähden kannattanut. Ego on tässä vaiheessa siis jo heittänyt pyyhkeen kehään, joten ihminen ei tosiasiallisesti ole enää sama ihminen. Tähän on turha todeta: "Mikset sitten elänyt näin?", koska ihminen ei olisi kyennyt siihen egon ollessa vahvimmillaan.

Vaikka tekstissä puhutaan egosta kriittiseen sävyyn, viittaan tässä egoon nimenomaan primäärinä kokemuksena itsestä. Kun se on kyseenalaistettu ja avoin nyt-hetkessä läsnäoleva tietoisuus on koettu todelliseksi identiteetiksemme, ei ego enää hääri kapellimestarina, vaan ottaa tarpeellisen paikkansa kommunikoijana ja ongelmanratkaisijana. Tämäkin blogiteksti olisi siis jäänyt syntymättä ilman eräänlaista bloginkirjoittaja-egoa.

Koska jakamaton tietoisuus on jo todellinen olemuksemme, pääsemme ajoittain ns. lähemmäksi sitä. Kirjoitin viimeksi että tietoisuuteen samaistumisen saattaa kokea katsomalla tähtitaivaalle kirkkaana syysyönä, mutta tuon kokemuksen voi saada myös monilla muilla tavoin. Itseasiassa uskallan väittää että monet tilanteet jotka ihmiset kokevat miellyttävinä, liittyvät tavalla tai toisella pääsyyn lähemmäs tätä avointa tietoisuutta. Ei ole sattumaa, että ihmiset kokevat esimerkiksi luonnossa liikkumisen rentouttavana, sillä luonto on lähempänä tietoisuuden olemusta, toisin kuin vaikka kaupungit joiden viivasuorat kadut, kiinteiksi ja rationaalisiksi koetut rakenteet ja kiireen tuntu jotka ovat lähempänä egon rakennetta. Hieno suomalainen piirre on mökki ja-saunakulttuuri ja nähdäkseni tällä on vaikutusta koko kansakunnan yhteiseen olemukseen (ts. jostain syystä suomalaiset kansakuntana erilaisia kuin vaikka amerikkalaiset). Mökillä saa luvan kanssa riisua egon "vaatteista"; saamme vaihtaa arkiminän mökkiminään. Saunassa ihmiset riisuvat lisäksi kaikki egon ulkoiset tunnusmerkit: puvut, uniformut, ja kultakellot. Olo on mukava ja kadunlakaisija ja toimitusjohtaja tulevat hyvin juttuun, vaikka rooleissaan he eivät vilkaisisikaan toisiaan. Vaikka mökkisaunan lauteilla kiinteä minuus ei tulisikaan kyseenalaistetuksi, olemme kuitenkin paljon lähempänä todellista olemustamme. Myös hyvän ystävän kanssa on samasta syystä mukava olla, sillä kummankaan ei tarvitse esittää mitään (egon) roolia.


Koska tietoisuus on läsnä jokaisessa hetkessä, se on aina saatavilla. Ei siis välttämättä tarvitse varata erillistä aikaa esimerkiksi meditaatioon, vaan tietoisuustaitoja voi harjoittaa aina valveilla ollessaan. Usein on vaikeaa olla juuri tässä hetkessä, sillä mieli harhailee menneessä ja tulevassa. Ihminen saattaa olla niin tukevasti päänsä sisällä, että kokee olevansa pelkkä pää, vaikka tosiasiassa pää on vain pieni osa ruumista. On olemassa hyviä keinoja palauttaa huomio tähän hetkeen ja tietoisuuteen. Yksi näistä on aiemmassa kirjoituksessa mainittu hengityksen tarkkailu. Tarkkailussa ei ole tarkoitus vaikuttaa hengitykseen, vaan vain havainnoida sen kulkua siellä missä se parhaiten tuntuu, eli esimerkiksi nenässä, rinnassa tai palleassa. Hengitykseen keskittyminen katkaisee tehokkaasti mielessä pyörivän ajatusketjun. Toinen kätevä metodi on ns. kehon skannaus. Tässä huomio kiinnitetään aluksi esimerkiksi vasempaan kämmeneen. Kun huomio kiinnitetään siihen, tunnet kätesi olevan elossa, tunnet  siinä siis hienovaraista lämpöä ja värinää. Kun samalla metodilla käy läpi koko kehonsa, tulee tehokkaasti palauttaneeksi huomionsa koko kehoon ja samalla myös tähän hetkeen. Näillä harjoituksilla on myös rentouttavia vaikutuksia, mutta tässä yhteydessä tarkoitus on palauttaa huomio nykyhetkeen, siis ainoaan hetkeen josta tietoisuus on löydettävissä.
Meditaation ohjeistaminen on sinänsä hyvin yksinkertaista. Huomio kiinitetään nykyhetkeen ja kaikkea tietoisuudessa ilmenevää tarkkaillaan siihen puuttumatta, mitään lisäämättä tai poistamatta. Käytönnössä mediaatio on kuitenkin aluksi hyvin hankalaa, sillä mieli huitelee menneessä ja tulevassa. Kannattaa siis aloittaa esimerkiksi vaikka vain kymmenen minuutin tarkkailumeditaatiosta. Tähän kannattaa käyttää ajastinta, jottei kelloa joudu vilkuilemaan meditaation aikana. Istua voi vaikka tuolilla, ja itseasiassa tämä on ainakin aluksi parempi vaihtoehto, sillä lännessä kasvanut ihminen ei ole tottunut istumaan lotusasennossa (Aasiassa taas on aina istuttu maassa tuolin sijaan, eikä istumisasennolla ole nähdökseni meditaation kannalta merkitystä). On kuitenkin tärkeää pitää ryhti hyvänä, jotta ei esimerkiksi nukahda pehmeään nojatuoliin. Aluksi, pään ollessa vielä täynnä ajatuksia, voi olla helpompaa laskea mielessään yhdestä kymmeneen hengityksen tahdissa, siis sisään hengittäessä: yksii, ulos hengittäessä: kaksii jne. ja palata alkuun kun pääsee kymmeneen. Numerot voi halutessaan visualisoida mielessään, mutta niihin kannattaa keskittyä niin hyvin kuin pystyy. Jos huomaa mielensä harhailleen, huomio kiinnitetään takaisin hengitykseen ja laskeminen aloitetaan alusta. Netissä on paljon ohjattuja meditaatioita, jotka auttava myös alkuun.
Yksi Sam Harrisin kirjassaan mainitsema harjoitus avoimen tietoisuuden kokemiseen on nimeltään ”oman pään etsiminen”. Se menee näin: kun katselet maailmaa tällä hetkellä, kokeile pieneksi hetkeksi etsiä oma pääsi. Tämä saattaa kuulostaa omituiselta, mutta yritä kiinnittää huomiosi siihen tilaan missä tunnet pääsi sijaitsevan. Jos keskustelet jonkun kanssa, kokeile siis kiinnittää huomiosi toisen henkilön katseen suuntaa. Saatat kokea hetkellisesti miten tietoisuutesi ja olemuksesi laajenee avoimeksi. Kokemus kestää vain hetken, mutta harjoitusta toistamalla tuota kokemusta on mahdollista pitkittää. Mikä tärkeintä saatat saada ensikäden kokemuksen siitä mistä tässä kaikessa on kysymys. Maali muuttuu teoriasta koetuksi kokemukseksi. Toisille harjoitus saattaa toimia siten että katsoessasi maailmaa kuvittelen ettei sinulla ole päätä. Myös toisen henkilön silmiin pitkällisesti katsominen saattaa aikaansaada kokemuksen. Tarkoitus ei ole kamppailla harjoituksen kanssa, vaan kokea miltä maailma näyttää välittömästi huomion kiinnittämisen jälkeen, ei pitkällisen painimisen tuloksena. Tämä on nähdäkseni eräänlainen oikotie päänsisäisen minän kyseenalaistamiseen, sillä vaikka mediaatio heikentää egon defenssejä, lähtee ego siinä itse kyseenalaistamaan itseään ja aivan viimeisessä erässä se ei olekaan enää välttämättä kiinnostunut koko hommasta. Kyseenalaistus on kaikesta huolimatta kuitenkin saavutettavissa.
Lempeyden merkitystä harjoituksissa ei voi korostaa liikaa, sillä juuri itsekritiikki on egomme yksi perimmäisistä ominaisuuksista, eikä hampaita yhteen puremalla harjoituksista saa enempää irti, päinvastoin. Psykologi ja buddhalaisuuden opettaja Jack Kornfield on verrannut mielen "kesyttämistä" koiranpennun kouluttamiseen. Ajatellaan että olet kouluttamassa koiraa olemaan paikoillaan. Aluksi pentu suostuu istumaan yhdessä paikassa noin sekunnin, kunnes se juoksee pois häntä heiluen. Käyt hakemassa sen lempeästi takaisin paikalleen, mutta taas se juoksee heti omille teilleen. Tätä jatkuu lukemattomia kertoja ja lopulta pentu pissaa uudelle matollesi. Huomaat kiukun nousevan kehossasi, mutta maltat mielesi, sillä ymmärrät ettei pentu mahda käytökselleen mitään, vaan se on sen luonto. Tuot sen takaisin, ja katso(!), se istuu paikallaan kaksi sekuntia kunnes juoksee taas pois. Kehitystä on tapahtunut! Näin on myös mielen kanssa, se karkaa omille teilleen lukemattomia kertoja, mutta voit aina palauttaa huomiosi lempeästi takaisin hengitykseen.
Vaikka tässäkin kirjoituksessa on paljon tekstiä, siitä ei itseasiassa ole juurikaan apua itse pääasian, eli kiinteän minän harhan todentamisessa. Tähän vaaditaan subjektiivista työskentelyä. Tämä onkin tärkein sanoma: mitään ei kuulu uskoa tai ottaa annettuna, vaan väitteet täytyy todentaa itse. Keskustelu egon ja tietoisuuden olemuksesta on erittäin mielenkiintoista, mutta se ei valitettavasti kuitenkaan missään määrin korvaa itsenäisesti suoritettua tietoisuustaitojen harjoittelua. Vertauskuvana voitaisiin sanoa, että vaikka väittelisi itsensä kuntosalitieteen tohtoriksi, muttei olisi koskaan käynyt salilla, ei voisi sanoa saaneensa akateemisesta tutkimuksesta treenituloksia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Follow by Email