keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Keitä me olemme?

Mitä tiedän juuri tässä hetkessä varmuudella itsestäni ja maailmasta? Näen asioita kuten pöydän edessäni, kuulen ilmiöitä kuten tietokoneen tuulettimen, tunnen tuntemuksia kuten tuolin allani, maistan makuja kuten salmiakin suussani, haistan hajuja kuten teen kupissa, tunnen tunteita kuten jännityksen alavatsassani, koen ilmiöitä kuten ajatukset mielessäni. Tunnen myös olevani tietoinen näistä asioista ja ilmiöistä.

Kuka nämä asiat ja ilmiöt kokee? Onko kokijana subjektiivinen minä, päätösten päättäjä, ajatusten ajattelija, kokemusten kokija? "Pikku ukko" joka majailee jossain silmieni takana pääni sisällä? Minä jolla on nimi, titteli, koulutus, sosiaaliturvatunnus, osoite, poliittinen kanta ja kengännumero? Homunculus joka ohjailee kehoani ja tarkkailee maailmaa aistien kautta? Minä jonka ominaisuudet ja preferenssit muuttuvat elämän varrella, mutta jonka perimmäinen olemus, minuus, pysyy muuttumattomana kehdosta hautaan?

Huonoja uutisia: tiede (psykologia ja aivotutkimus) on osoittanut ettei tällaista muuttumatonta päänsisäistä minää ole todellisuudessa olemassa, vaan se on mielen luoma vahva illuusio, ajatuksista ja tuntemuksista koostuva prosessi. Hyviä uutisia: minän illuusio on koettavissa illuusiona ja siitä voi vapautua (tästä tuonnempana).

Jos tällaista muuttumatonta minää ei ole olemassa, kuka sitten olen? Vastaus on yllättävän yksinkertainen; olen se edellä mainittu nykyhetkessä aina läsnä oleva tietoisuus joka kokee asioita ja ilmiöitä. Tietoisuus josta jokaisella on intiimi kokemus, tunne siitä että olen, sen sijaan etten olisi. Tietoisuus joka on tietoinen asioista kuten linnunlaulu, kahvikuppi ja keho. Mutta mikä tai mitä tämä tietoisuus sitten on? Siihen ei ole tällä hetkellä vastausta, sillä tieteessä tietoisuuden ongelma nähdään ns. vaikeana ongelmana, eli sitä ei ole kyetty selittämään.

Nykyihmiselle tulee paljon vastaavaa tietoa eteen; kvanttimekaniikassa hiukkaset ovat kaikissa positioissa yhtä aikaa, aika on suhteellista, maailmankaikkeuksia on ehkä useita. Useimmat meistä kohauttavat olkapäitään ja suuntaavat maitokauppaan. Miksi siis päänsisäiseen minään illuusiona kannattaisi suhtautua eri tavalla kuin vaikka Higsin bosonin löytymiseen: ”Nice to know, mutta mitä sitten?” Siksi että ego ylläpitää erillisyyden harhaa ja aiheuttaa suurta osaa ihmisen kokemasta henkisestä (ja välillisesti fyysisestä) kärsimyksestä. Lisäksi aivan kaikki ilmiöt ja asiat jotka olet ikinä kokenut tai tulet ikinä kokemaan, eli siis koko elämäsi, koet tietoisuutesi kautta ja ego vääristää tuota kokemusta huomattavalla tavalla.

Mika tämä ego sitten on? Se on minän ympärille kiedottu narratiivi, joka muuttuu koko ajan. Sitä voisi kaiketi kuvailla pyörremyrskynä, jonka muuttumattoman silmän ympärillä asioita tapahtuu. Emme ole omasta mielestämme aivan samoja miniä kuin vaikka 18-vuotiaina, sillä preferenssimme ja mielipiteemme ovat muuttuneet. Silti tunne siitä että minän ydin ei ole muuttunut on hyvin vahva.

Ego joutuu jatkuvasti ylläpitämään itseään menneisyyteen ja tulevaisuuteen sijoittuvalla sisäisellä narratiivilla. Se on siis sisäistä puhetta kuten: ”Miksi minun piti mennä kysymään siitä asiasta palaverissa? Nyt muut ajattelevat etten tiedä mitään siitä aiheesta!” tai ”Mitenköhän minä pärjään huomenna tenniksessä, samperi kun en taas vaan häviäisi” tai vain ”Tuo seinähän on maalattu ruskealla maalilla, olikohan sitä siinä viimeksi kun kävelin tästä ohi?” Isoja ja pieniä asioita aiheesta kuin aiheesta, rakennetta ei ole vaan pannukakusta voidaan sujuvasti hypätä maailmasotaan. Tämä sisäinen narratiivi on useimmiten jatkuvaa ja pakonomaista, toisin sanoen ihminen ei pysty olemaan ajattelematta edes minuuttia vaikka kuinka yrittäisit. Tämä koetaan normaaliksi jos ihminen pitää sisäisen puheensa päänsä sisällä, mutta jos hän avaa suunsa ja sanoo sisäisen puheensa ääneen, pidetään häntä heti hulluna. Mitä negatiivisempaa tuo sisäinen kertomus on, sitä enemmän se aiheuttaa henkilölle kärsimystä.

Vielä pahempaa, ego kokee alitajunnasta nousevat ajatukset ja kehossa koetut tuntemukset omikseen. Sanotaan ajatusleikkinä, että ilkeä äitipuolesi on haukkunut sinua päivittäin tyhmäksi kun olit kolmevuotias. Nuo sanat painuivat alitajuntaasi ja pulpahtavat sieltä silloin tällöin pinnalle: ”Olet tyhmä”. Ego kuvittelee lähettäneensä itselleen nuo ajatukset, hyväksyy ne mukisematta ja tulee näin aiheuttaneeksi ihmiselle tuskaa. Ego kuvittelee myös ruumiin tuntemukset kuten vihan omakseen: ”Tulin vihaiseksi”. Todellisuudessa ajatus ”Olet tyhmä” ja vihan tunne ovat vain tietoisuudessa koettuja asioita ja ilmiöitä. Niiden omistamisen ja kokemisen välillä on huima ero, sillä kaikki asiat ovat todellisuudessa lyhytkestoisia ja ohimeneviä ilmiöitä tietoisuudessa, on ainoastaan egon ominaisuus tarrautua niihin kuin hukkuva laudanpalaan.

Miten ego sitten vääristää todellisuuden kokemista? Ego pystyy toimimaan vain ajatusten, siis sanojen, siis käsitteiden kautta. Ego näkee ilmiön kuten puun vain sanana "puu" ja toteaa ilmiön olevan nähty ja koettu ja tunnettu. Todellisuudessa ilmiöllä kuten puu ja sanalla puu ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, sillä sana on vain käsite, puu ilmiönä äärettömän monimutkainen ilmiö ja prosessi. Iso osa todellisuutta jää siis todella kokematta kun ego leimaa jo kaikki nähdyksi, koetuksi ja tunnetuksi. Koska ego toimii käsitteiden kautta, se toimii myös dualismien kautta: hyvä ja huono, kaunis ja ruma, iso ja pieni. Ego kokee asiat siis dualistisiksi ennen kuin niistä on kyetty muodostamaan empiiristä kokemusta. Mustan ja valkoisen välille mahtuu kuitenkin loputon määrä harmaan sävyjä.

Lisäksi sisäinen narratiivi kuluttaa huomattavan määrän (maallikkotermein) aivojen kapasiteetista ja vie näin huomiota pois todellisuuden kokemisesta.Tästä esimerkkinä seuraava ajatusleikki: useimmat ovat varmasti kokeneet tilanteen jossa kirjaa lukiessaan huomaa ajatusten harhailleen niin ettei muista lukemastaan sivusta mitään, vaan on palattava sivun alkuun. Mitä jos lukisit puolet kirjasta huomaamattasi näin, eli kokisit lukeneesi kirjasta vain puolet? Olisiko kirja silloin hyvä tai nautittava? Luultavasti ei. Huolestuttavampi implikaatio tästä ajatusleikistä on se, että iso osa ihmisistä elää elämäänsä samalla tavalla. Elämä soljuu huomaamatta ohitse samalla kun on kamppailee toteutuneiden tai toteutuvaksi epäilemiensä asioiden kanssa päänsä sisällä. Kielessä ja ajattelussa ei sinänsä ole mitään väärää tai huonoa. Ne ovat erinomainen työkalu ongelmien ratkomiseen ja kommunikointiin. Valitettavasti kyseinen työkalu on hypännyt työkalupakista isännän paikalla. Suurin osa ihmisten ajattelusta aiheuttaa kärsimystä sillä ego takertuu siihen ylläpitääkseen itseään. Mark Twain on todennut tästä hyvin: “I've lived through some terrible things in my life, some of which actually happened.”

Ja sitten hyviin uutisiin, eli kuinka ego koetaan harhaksi. Periaatteessa tämän pitäisi olla hyvin helppoa, sillä jos joku rakennelma on harha, tulee vain todeta se sellaiseksi niin sen illuusio katoaa. Todellisuudessa tämän on kuitenkin vaikeaa, sillä olemme ylläpitäneet erillistä minää aina valveilla ollessamme melkein niin kauan kuin olemme eläneet (erillinen minä alkaa muodostua lapsen ollessa kolme kuukautinen). Hyvä aloituspiste irrottautumiseen on tämä hetki, eli nykyhetki. Koko elämä koetaan aina nykyhetkessä, joten se on itseasiassa ainoa hetki josta voimme aloittaa. Yksi metodi minän harhan oivaltamiseen on kysyä itseltään: ”Kuka minä olen?”. Kun tätä kysymystä kysytään tarpeeksi monta kertaa, ja kun jokainen vastaus kyseenalaistetaan ja todetaan joko todeksi tai epätodeksi, päästään lopulta todelliseen olemukseemme. Tämä saattaa tuntua ahdistavalta ja varmalta tavalta päästä Niuvaniemeen asukkaaksi ja sille on hyvä syy; ego ei oikeastaan ole kiinnostunut siitä että se koettaisiin harhaksi, itseasiassa se ei voi kuvitella mitään kauheampaa. Se on sille yhtä kuin kuolema ja tämän ihminen kokee ja tulkitsee kuolemanpelkona. Tätä ei pidä sekoittaa pelkoon, jota jokainen tietoinen olento tuntee kokiessaan esim. fyysistä vaaraa, vaan tätä vain ihmiselle tyypillistä pelkoa moni potee esimerkiksi ollessaan turvassa omassa sängyssään.

Toinen suosittu metodi minän illuusion kokemiseen on meditaation. Meditaatiossa huomio aluksi tyypillisesti kiinnitetään hengitykseen ja ajatusten ja tuntemusten annetaan kuin lipua ohi. Metaforana käytetään usein pilviä lipumassa sinisellä taivaalla, jossa pilvet ovat ajatuksia ja tuntemuksia ja sininen taivas on tietoisuus. Syy miksi huomio kiinnitetään aluksi hengitykseen on että ego on yleensä niin tukevasti kuskin penkillä ja ihmisellä pää niin täynnä sisäistä narratiivia ja ajatuksia, että tarvitaan tukeva ja aina läsnäoleva ankkuri. Voitaisiin kaiketi kuvailla tyypillistä päänsisäistä näkymää myrskynä, jota ego alati ruokkii. Kun tietoisuus kiinnitetään hengitykseen ja myrskyn annetaan raivota siihen puuttumatta, menettää se hiljalleen voimaansa. Sitä ennen se riuhtaisee monta kertaa mukaansa (eli huomaat esim. pohtineesi huomisen illallisen ruokalistaa pitkän tovin), mutta ankkuriin voi aina palata ja kehitystä tapahtuu hiljalleen. Kun myrsky on vihdoin laantunut, uskalletaan ankkurista laskea irti, ankkuri katoaa, ankkurista kiinnipitäjä katoaa ja jäljelle jää vain tietoisuus. Tällöin voimme vain levätä tietoisuutena, joka onkin meditaation perimmäinen olemus. Toki myrsky silloin tällöin taas yltyy, mutta sen luonne ymmärretään ohimeneväksi ilmiöksi tietoisuudessa ja sitä voi katsella ilman ankkuriakin. Hieman virheellisesti meditaatio tai mindfullness koetaan usein ns. self-improvement projekteiksi. Todellisuudessa se self jota lähdetään parantamaan, on juuri se minä joka harjoituksessa parhaassa tapauksessa koetaan illuusioksi. Meditaatiolla ja mindfullness auttavat kuitenkin jo ns. myrskyn aikana, sillä ne parantavat kontrollia olla samaistumatta kaikkiin ajatuksiin ja tuntemuksiin ja vähentävät näin kärsimyksen määrää.

Näiden kahden edellä mainitun metodin yhteydessä täytyy todeta, että idässä ollaan oltu länttä huomattavasti edelle rehellisessä itsetutkiskelussa. Täällä on keskitytty uskomaan minän lennähtämiseen taivaaseen kuoleman jälkeen, ja kuvailemaan egon ominaisuuksia: ”Ajattelen, siis olen” (Descartes). Myös seuraavaksi kuvattava metodi on ollut lännessä “käytössä” ja valitettavasti tämäkin kokemus on nähdäkseni usein liitetty uskonnolliseen kontekstiin (uskoontulo).

Kolmas metodi on se jota itse käytin ja jota en suosittele. Se menee jotakuinkin näin: hanki paljon pahaa oloa kehoosi, siis pelkoa, vihaa, surua, kaikki käy. Anna egon käyttää tätä polttoaineenaan negatiivisen oma – ja maailmankuvan luontiin ja ruoki sitä enenevällä määrällä pahaa oloa. Jossain vaiheessa, jos hyvin käy, saattaa ego romahtaa oman painonsa alle. Moni ihminen romahtaa valitettavasti jo ennen tätä. Olin onnekas, sillä sain apua egoni synkän maailmankuva kyseenalaistamiseen, joka nähdäkseni mahdollisti sen lopullisen ja yllättävän romahduksen ja maailman näkemisen ilman egon tulkintoja ja arvotuksia sellaisena kuin se todellisuudessa on: kauniina.

Vielä yksi erinomainen uutinen: melkein kaikki ihmiset ovat joskus luultavasti kokeneet miltä tuntuu identifioitua tietoisuuteen. Kun esimerkiksi kirkkaana syysyönä katsot pimeällä maaseudulla tähtitaivaalle ja näet linnunradan kaartuvan pääsi yllä, saatat hetkellisesti kokea egosi menevän ns. pois päältä. Päässäsi ei ole ainuttakaan ajatusta, mutta tunnet suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta kaiken kokemasi kanssa, tunnetta joka on huumaava, mutta jota on vaikea pukea sanoiksi. Kun päänsisäinen puhe nopeasti palaa, saattaa se todeta: ”Tuohan oli siisti fiilis”. Kaikki tunteen kokeneet kuitenkin tietävät että käsite "siisti" ei ole yhtä kuin tuo tunne ja juuri tuon tunteen ajattelu lopetti sen kokemisen. Toinen esimerkki egon hetkellisestä poissulkeutumisesta ovat onnettomuustilanteen, eli tilanteet jotka ovat egolle ns. liikaa, siis sen kontrollin ulottumattomissa. Niissä henkilö joka on aina pitänyt itseään pelkurina ja kaikkeen kykenemättömänä saattaakin toimia hyvin määrätietoisesti ja pelottomasti. Jälkikäteen, egon taas palattua, tuntuu kyseinen episodi ja henkilön toiminta hänelle itselleen täysin selittämättömältä.

Kun ego koetaan harhaksi ja kun ihminen ymmärtää olevansakin tietoisuus, tapahtuu tämä yleensä hetkessä ja vain pieneksi hetkeksi. Tietoisuus todetaan siis todelliseksi olemukseksemme. Tunne on huumaava ja tietoisuus tuntuu vahvasti ulottuvan kehomme ulkopuolelle, keho ja maailma ikään kuin toimivat tietoisuudessa. Tietoisuuden kokemuksessa ei ole paikkaa mihin ripustaa kyltti: minun tietoisuuteni. Koetusta tulee aidosti rikkaampaa ja kauniimpaa, kun maailma koetaan ilman egon suodattimia, ts. sellaisena kuin se on, ei kuten ego sen arvottaa. Kokemus on aluksi usein hetkellinen, sillä ego hyppää takaisin kuskin paikalle ja toteaa: ”Mitäs ihmettä minulle juuri tapahtui?!”. Kun ego on kerran nähty harhaksi, tulee harjoittelusta helpompaa, sillä perimmäinen päämäärä ymmärretään paremmin.

Ymmärrettävästi koska kyse on minän perustavaa laatua olevasta kyseenalaistamisesta, seuraa kokemuksesta usein myös identiteettikriisi. Yhtäkkiä ei olekaan enää erillistä kiinteää etsijää, pelkääjää, kysyjää, kokijaa, on vain tietoinen oleminen. Uuteen identiteettiin menee aikaa totutellessa, mutta vanhaan haluaa enää palata vain ego. Tässä se todentotta tekee myös parhaansa, sillä egoa ei periaatteessa kiinnosta mikä sen rooli on, kunhan minuuden  ydintä ei kyseenalaisteta. Se voi olla vaikka markkinointipäällikkö, trävelleri tai vain ”egon harhaksi ymmärtänyt”, kunhan joku identiteetti löytyy. Olen itse päässyt harjoittelemaan noin vuoden tietoisuudesta elämistä ja erilliseen kehonsisäiseen minään samaistumista tapahtuu edelleen. Erilliseen minään samaistumisessa ei sinänsä ole muuta huonoa kuin että se aiheuttaa erillisyyden tunnetta ja kärsimystä. Harjoittelu siis jatkuu.

Erinomaista tässä kaikessa on ettei mihinkään tarvitse (tai edes voi) uskoa, ei siis ole mitään mikä voisi tulla kyseenalaistetuksi. ”Elämme tietokonesimulaatiossa!” Ahaa, tämähän on hienoa. ”Tietoisuus on materian tuottama ominaisuus!” Ahaa, tämähän on hienoa. ”Kaikki on harhaa!” Ahaa, tämähän on hienoa. Ainoastaan näihin tai mihin tahansa muuhun konseptiin identifioituminen päänsisäisenä entiteettinä palauttaa erillisyyden harhan ja kärsimyksen: "minä elän tietokonesimulaatiossa", "minun tietoisuus on materian tuottamaa", "minun mielestäni kaikki on harhaa". On myös tärkeää huomata, että kiinteän minuuden harhaksi oivaltamisessa on kyse poisoppimisesta, eli paluusta juurille. Ei siis ole kyse jostain toisesta paremmasta harhasta jonka otamme egon tilalle. Kriittisen itsetutkiskelun täytyy jatkua kunnes ns. pohja on saavutettu.

Joku voi tässä vaiheessa huolestua, että jos ego koetaan harhaksi, jääkö jäljelle vain kuolaava keho joka tyhjin silmin tuijottaa eteensä kykenemättä toimimaan maailmassa. Onneksi tilanne tuntuu olevan päinvastainen. Se on juuri ego joka estää ihmistä toimimasta sanomalla: ”En minä osaa”, ”En minä pysty”, ”En ole tarpeeksi komea/kaunis” ja valitettavasti saa myös ihmisen toimimaan toisia ihmisiä vastaan ”Tuo loukkasi minua! Minun täytyy kostaa ja puolustaa kunniaani!”. Tietoisuus itsessään suhtautuu maailmaan hyvin avoimesti, vastaanottavasti ja välittömästi. Sitä onkin verrattu peiliin, jonka ominaisuuksia eivät muuta sille heijastuvat kuvat; kaikki ovat tervetulleita. 

Joku toinen voi kysyä olemmeko ilman egoja kaikki tylsän identtisiä, kuin kopioita toisistamme? Näinkään ei tunnu olevan, vaan jo ihmisen fysiikka, temperamentista puhumattakaan, luo maailmaan loputonta monimuotoisuutta. Olemme kuitenkin paljon enemmän toistemme kaltaisia kuin ehkä kuvittelemmekaan.

Meillä aikuisilla ihmisillä on mahdollista, harjoittelun kautta, kaikissa tilanteissa identifioitua tietoisuuteen. Tällöin meillä on koko olemisen kirjo koettavanamme, mutta meidän ei tarvitse samaistua mihinkään tuossa kirjossa: vietteihin, suruun, iloon, kipuun, nautintoon, pelkoon, ajatuksiin, esineisiin, asioihin, jne., vaan voimme kokea ne vain ohimenevinä ilmiöinä tietoisuudessa (tämä on helppoa, sillä ohimenevyys on kaikkien ilmiöiden luonto).

Rooleista, eli eräänlaisista alter-egoista, ei kuitenkaan olla kokonaan luopumassa, sillä erilaiset roolit ovat tarpeellisia kun toimimme maailmassa muiden ihmisten kanssa. Voimme siis edelleen olla tämän nimisiä, tuon maalaisia, tämän joukkueen jäseniä, toimia tässä työroolissa  jne. Näitä ominaisuuksia ei kuitenkaan enää ripusteta kiinteään minään, vaan ne ovat kuin näyttelijän asusteita jotka puetaan tietoisuudessa tarpeen mukaan. Elämä tosiaan on kuin näytelmä, mutta jonka näyttelijät ovat unohtaneet olevansa näyttelijöitä.


Ps.
Jos aihe kiinnostaa enemmän, niin Sam Harrisilta, aikakautemme yhdeltä tunnetuimmalta ateistilta, on juuri ilmestynyt erinomainen kirja aiheesta: Waking Up: A Guide to Spirituality Without Religion ja josta osa kirjoitukseni esimerkeistä on lainattu. Toinen kehuttu kirja egosta on Thomas Metzingerin The Ego Tunnel: The Science of the Mind and the Myth of the Self, (jota en ole vielä lukenut).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Follow by Email