lauantai 1. marraskuuta 2014

Tutkimusmatkalla

Syntymäni tähän aikakauteen tuntui vielä jonkin aikaa sitten tavattoman epäonniselta. Suuret löytöretket olivat kartoittaneet maailman navalta navalle ja avaruuteen ei minun elinaikanani päästäisi Marsia pidemmälle (ja minä tuskin olisin näillä matkoilla mukaan.) Elämästä tuntui puuttuvan seikkailu, löytämisen ilo ja aito ihmettely. Miten mikään voisi tuottaa samanlaisen tunteen kuin minkä Santa Marían miehistön täytyi kokea saadessaan ensimmäistä kertaa Bahamasaaret näkyviinsä? Tai tunteen kun Armstrong ensimmäisenä ihmisenä painoi kenkänsä kuun pintaan? Kuinka väärässä olinkaan. Suurin mahdollinen mysteeri oli koko ajan ollut aivan silmieni edessä, liian lähellä huomattavaksi tai löydettäväksi. Valtava arvoitus joka on yksilötasolla (varsinkin lännessä) täysin sivuutettu tai vähintään ulkoistettu tieteelle tutkittavaksi tai uskonnolle uskottavaksi. Siis kysymys siitä kuka minä olen. Mikä on tämä kokemus olemisesta?

Kävelet kadulla ja kaikki on niin kuin pitää. Elät modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa jossa perusturvallisuus on taattu, netti toimii ja asiat ovat kutakuinkin kunnossa. Tiedät miten maailma makaa ja vaikka et tiedä, niin tiedät ainakin että joku jossain laboratoriossa tai think tankissa tutkii asiaa. Tiede on jo puolestasi selvittänyt, että maailmankaikkeus alkoi alkuräjähdyksestä noin 14 miljardia vuotta sitten, ihminen on kehittynyt luonnonvalinnan tuloksena ja kapitalismi on avain onnelliseen elämään. Olemisen arvoitus tuntuu olevan taputeltu ja kaiken teoria on fyysikoilla aivan kulman takana. Sitten pysähdyt lukemaan lööpin jossa seisoo: ”Kokemus erillisestä päänsisäisestä minästä, ajatusten ajattelijasta, on harhaa! Todellinen olemuksesi on tietoisuus! Tietoisuuden luonne on tieteelle täysi mysteeri!” Ostat lehden hieman hämmästyneenä ja luet lisää: ”Tietoisuus koetaan aina ensimmäisestä persoonasta ja näin olleen sen tutkiminen on kaikkein luontevinta siitä, siis sinun näkökulmastasi. Tietoisuutta voidaan tutkia myös toisesta persoonasta, esimerkiksi EEG-mittauksilla ja magneettikuvauksella, mutta toistaiseksi nämä tutkimukset eivät ole tuottaneet tuloksia. Lisäksi kokemus erillisestä päänsisäisestä minästä aiheuttaa huomattavaa kärsimystä eikä toisesta persoonasta suoritetuista tutkimuksista ja niiden tuloksista ole tähän apua.”
Olet siis yhtäkkiä siirtynyt "miltei kaikki on selitetty"-tilanteesta tilanteeseen jossa kuulet ettet olekaan se joksi itseäsi luultavasti luulet, tiede ei tiedä miten todellinen olemuksesi muodostuu ja joudut, näin halutessasi, itse yksin selvittämään asiaa. Toisaalta kuulet myös, että suurin osa henkisestä kärsimyksestä on tämän erillisen itsen aiheuttamaa. En tiedä miten olisin itse joitain vuosia sitten reagoinut tällaisiin uutisiin. Nykyhetken näkökulmasta toivon, että olisin uskaltanut perustaa oman "ensimmäisen persoonan laboratorioni", mutta aivan varma en voi olla asiasta.

Käyttäen tutkimusmatkan metaforaa, syystä tai toisesta, heräsin suureksi hämmästyksekseni keskeltä "tietoisuuden merta" pienestä jollasta ilman airoja ja purjetta. "Erillisen itsen ranta" näkyi edelleen takanani, mutta tiesin ettei sinne ollut enää paluuta, sillä tuuli puhalsi jollaa avomerelle. Matkan täytyi jatkua eteenpäin kohti tuntematonta, ajoittain pelottavaakin, määränpäätä. Se on matka jolla kaikki vanha varmana pidetty tieto itsestä jäi rannalle ja jokainen uusi meripeninkulma on kartoitettava itse. Onneksi merestä löytyi edellisten purjehtijoiden paaluttamia merimerkkejä. Tilannetta ei tosin helpottanut yhtään se, että suurin osa näistä oli buddhalaisten jättämiä, ja rinnasti heidät aiemmin suoraan dogmaattisiin uskovaisiin. Välillä mieli ja ajatukset ovat tietävinään minne suuntaan matkaa kannattaa jatkaa tai mitä määränpäässä odottaa. Välillä ne taas ovat sitä mieltä että kannattaa kääntyä takaisin, vaikka vastatuuleen se olisi miltei mahdotonta. Ymmärrän kuitenkin etteivät mieli ja ajatukset voi tietää asiasta mitään, sillä en ole ennen ollut merellä näin kaukana rannasta.

Nyt kun olen tehnyt matkaa jo vähän yli vuoden ja kun alun karikoista ja myrskyistä on kenties selvitty, tulee matkanteosta koko ajan helpompaa ja mielekkäämpää. Tunnen todelliseksi olemuksekseni tietoisuuden (mikä ikinä sen syntymekanismi onkaan), jossa keho, mieli ja maailma koetaan. Tuona hiljaisena kaiken hyväksyvänä pelottomana tietoisuutena pystyy lepäämään, vaikka kehossa, mielessä tai maailmassa tapahtuisi mitä tahansa. Kehoa, mieltä tai maailmaa ei kielletä tai vältellä, vaan niiden annetaan olla juuri niinkuin ne ovat (keho esimerkiksi pitää liikkumisesta ja mieli ongelmanratkaisusta). Ne eivät kuitenkaan ole primääri kokemus itsestä, siis se jota kutsutaan "minuksi". Elämä tosiaan kantaa ilman minkäänlaista ponnistelua tai elämisen oikeuden lunastamista. Tämä ei tosin tarkoita, että se olisi aina yhtä helppoa, sillä mitä enemmän mielessä, kehossa tai maailmassa tapahtuu, sitä enemmän ja helpommin niihin samaistuu. Tässä korostuu harjoittelun tärkeys. Lisäksi ilokseni merimerkkejä ilmaantuu koko ajan lisää ja monet niistä ovat ankkuroitu vakaasti tieteellisen tutkimuksen peruskallioon. Suunta tuntuu oikealta vaikka en tiedäkään mihin olen menossa.

En siis olekaan aikaan sijoittuva kertomus itsestäni, vaan olen olemassa vain ja ainoastaan tässä hetkessä. Jos vertauskuvista siirtyy arkisempaan kuvaukseen, nähdään tämä tulkinta myös loogisena, sillä voimme helposti havaita elävämme koko ajan vain tässä hetkessä. Aika konseptina on juuri tämä: konsepti. Perinteinen ”arki-aika” kuvaa maan pyörimistä akselinsa ympäri, kuun liikettä maan ympäri ja maan liikettä auringon ympäri. Jokainen ymmärtää, että nämä ovat ihmisen keksimiä konsepteja eivätkä maailmankaikkeuden peruspilareita, sillä muutenhan emme voisi halutessamme siirrellä kelloja ja lisäillä vuosiin päiviä. Fysiikassa aika kuvaa entropian eli epäjärjestyksen käyttäytymistä ja sen suuntaa. Vain nykyhetken olemassaoloa ei tarvitse kuitenkaan lähestyä näin spekulatiivisesti, vaan jokainen voi itse kokeilla elää edes pienen hetken jossain muussa kuin tässä hetkessä. Lisäksi voimme kokeilla tuntuuko että elämme nykyhetkessä joka liikkuu ajan janalla eteenpäin? Jos tältä tuntuu, niin liikummeko janalla nopeasti vai hitaasti? Jos katselet kellon sekuntiviisaria, sulavaa jääpalaa, tai laskevaa aurinkoa, niin saattaa tuntua että juuri se kuvaa aikaa ja sen liikettä. Todellisuudessa se kuvaa vain kappaleiden liikettä ja entropiaa. Ilman objekteja, tyhjän avaruuden tai avoimen tietoisuuden näkökulmasta, tällaista aikaa ei ole olemassa, vaan koko ajan on nyt-hetki. Jos on vain nyt-hetki, et voi olla olemassa kuin nyt-hetkessä. Siksi myös todellinen olemuksemme on löydettävissä vain tästä hetkestä.

On kenties ymmärrettävää etten voi olla päätymättä ensimmäisen persoonan laboratoriossa suoritettujen kokeiden perusteella hypoteesiin, että tietoisuus on maailmankaikkeuden perusominaisuus. Toisin kuin voisi lähtökohtaisesti olettaa, tästä päätelmästä ei ole pakotettu vetämään johtopäätöstä  luoja-jumalan olemassaolosta. Kysymys vain muuttuu: ”miten tietoinen kokemus olemisesta muodostuu materiasta?” -> ”miten tietoinen kokemus olemisesta muodostuu universumin perusominaisuutena?” ja siirtyy muiden vastausta odottavien kysymysten joukkoon. On myös huomattava, ettei kysymyksessä tarvitse olla ns. yliluonnollinen ilmiö. Harva esimerkiksi uskoo pimeän aineen syntymekanismin olevan yliluonnollinen, vaikkei sitä tunnetakaan. Tiedolla ei ole tietoisuuden kokemuksen kannalta kuitenkaan merkitystä, sillä kyse ei ole uskosta (siis tiettyjen sanojen pitämisenä totuutena), vaan kokonaisvaltaisesta subjektiivisesta kokemuksesta, joka syntyy kun ego kyseenalaistetaan.

Kun asiaa pohtii ja tutkii empiirisesti, jaettu tietoisuus tuntuu jo perinteisestä egokeskeisestä näkökulmastakin olevan kokemuksemme maailmasta. Voimme ottaa esimerkin jossa istut kahvilassa ystäväsi kanssa. Jos lähdemme materialistisesta otattamasta, siis siitä että tietoisuus syntyy materian (aivosolujen) vuorovaikutuksen tuloksena, istuu kahvilassa kaksi biologista olentoa joiden kallojen sisään ovat evoluution tuloksena syttyneet tietoisuuden lamput jossain vaiheessa heidän kehitystään (luultavasti kohdussa ennen syntymää.) Nuo kaksi lamppua palavat terveissä kehoissa kirkkaina ja luovat yksilölliset tietoiset kokemukset olemisesta. Jos näkymää katsoo hypoteettisen tietoisuusanalysaattorin läpi, loistaa näytöllä kaksi biologista noin 1300 gramma painavaa elintä. Kaikki muu on täysin pimeää, joidenkin tulkintojen mukaan edes ohi lentävä lintu ei näy tietoisuusanalysaattorin näytöllä.  Nämä kaksi erillistä tietoisuuden universumia kykenevät kommunikoimaan keskenään lähinnä ääni -ja valoaaltojen ja tuntoaistin avulla. Aistit vastaanottavat tietoa ja aivot muodostavat näiden pohjalta tietoisen kokemuksen itsestä, toisesta henkilöstä, puheesta, kahvikupista ja ohilentävästä linnusta. Jos toinen biologinen olento nukahtaa syvään uneen, saa iskun päähänsä, tai hänen sydämeen tulee häiriö, sammuu tietoisuuden lamppu analysaattorin näytöltä.

Vaikka aivojen rakenteet saattavat olla hyvin erilaisia ja toinen henkilö vaikka kuuro, jaettu tietoinen kokemus omasta olemisesta ja ympärillä olevista tietoisesti koetuista ilmiöistä (kvalioista) on kuitenkin hämmästyttävän samankaltainen. Nähdäkseni liian samankaltainen noustakseen fysiologisesti erilaisten biologisten elinten solujen vuorovaikutuksen tuloksena. Lisäksi kokemuksemme ei tue tätä tunnetta meistä tietoisuuden lamppuina, seitsemänä miljardina erillisenä tietoisuuden universumina.

Tietoisuus on siis mahdollisesti universumin perusominaisuus. Spekuloiden, näin ollen olisi luonnollista, että evoluution tuloksena syntynyt eläin kuten ihminen toimii tuossa tietoisuudessa, käyttäen olemassa olevaa ominaisuutta hyväkseen. Samalla tavalla siis kuin kalat käyttivät hyväkseen hengitysilman noussutta happipitoisuutta 300 miljoonaa vuotta sitten ja nousivat merestä maalle. On mahdollista, että aivot ovat kehittyneet toimimaan tuossa tietoisuudessa ja onkin esitetty teorioita, joiden mukaan aivot ovat eräänlainen kvanttitason vastaanotin tietoisuudelle (tästä esimerkkinä nämä viimeaikaiset löydökset: http://phys.org/news/2014-01-discovery-quantum-vibrations-microtubules-corroborates.html). Kvanttimekaniikasta löytyy myös muita mielenkiintoisia tulkintoja, sillä esimerkiksi Kööpenhaminan tulkinnassa juuri tietoinen mittaus romahduttaa kvanttihiukkasen aaltofunktion. Näin ollen tietoisuus mahdollisesti muokkaa todellisuutta kvanttitasolla.

Joku voi nähdä aiemmissa tietoisuuden luonnetta käsittelevissä kappaleissa tietynlaista verhottua uskonnollista eskapismia, siis toivoa (eli ajatuksia) siitä että jokin osa minusta jatkaa olemassaoloaan ruumiini kuoleman jälkeen. En koe asian kuitenkaan olevan näin. Pidän lähes varmana, että keho nimeltä Jarmo Ekman päättyy kun ruumiini kuolee. Pidän hyvin todennäköisenä, että avoin tietoisuus jatkaa olemassaoloaan ruumiini kuoleman jälkeen, aivan kuin se mahdollisesti teki sitä ennen syntymääni. Tämänkään paikkansapitävyydellä ei kuitenkaan tunnu olevan merkitystä. Jos ajattelen ajatuksen ”Kaikki tietoisuus lakkaa kun kuolen” nousevat ajatukset hetkeksi tietoisuudessa ja haihtuvat jälkiä jättämättä. Ilman päänsisäistä kiinteää toivojaa tai pelkääjää, ajatukset ovat vain ajatuksia tietoisuudessa, ilman omaa substanssia tai totuutta. Ajatuksilla ”Tietoisuus jatkuu”, ”Tietoisuus lakkaa”, ”Kaikki lakkaa” tai ”Onpa kaunis päivä” ei ole kokemuksellisesti eroa. Tunnen myös käsitteen "aukkojen jumala" ja voin vain yrittää vakuuttaa että vaikka juuri tietoisuuden mysteeri vaikuttaisi olevan erityisen potentiaalinen aukko jumalalle, pyrkimykseni ei ole laittaa mitään jumalaa mihinkään aukkoon.

Lopuksi en voi olla hämmästelemättä miten näin oleellista asiaa ei heti nosteta kaikkien hallitusohjelmien, sinisten kirjojen ja brandityöryhmien työlistojen kärkeen. Ei ole enää itämaista mystistä spekulaatiota, vaan myös länsimaisen tieteen hyväksymä fakta, että erillinen päänsisäinen itse on harhaa, ja sitä ylläpitävä sisäinen puhe aiheuttaa ihmisille suunnatonta kärsimystä. Tällä ei ole mitään tekemistä tietoisuuden luonteen kanssa. Miksi meditaatio ei jo ole oppiaine matematiikan ja liikunnan rinnalla? Miksi erillisyyden harhaa, egoa, ylläpidetään ja pönkitetään kaikilla elämän aloilla kehdosta hautaa? Kärsivälle masentuneelle ihmiselle saatetaan sanoa, että yritä parantaa itsetuntoasi ja minäkuvaasi. Käytännössä tämä tarkoittaa positiivisempaa sisäistä puhetta. Tämä auttaa hetken, mutta kun vaikutus lakkaa ja negatiivinen puhe alkaa, suuntaa ihminen Alkoon, lääkepurkille tai pahimmassa tapauksessa junan kiskoille. Mitä jos hänelle sanottaisiinkin, että sinä et ole sisäinen entiteetti joka ajattelee ajatuksesi, ajatuksia ei siis kannata ottaa vakavasti ja uskoa, ja ohjattaisi lähimpään meditaatioryhmään.

Jopa perinteinen länsimainen psykologia lähtee siitä olettamasta, että harha sisäisestä toimijasta ja sen pakonomaisesta narratiivista on normaalia, kunhan yksilön olo ei käy liian tuskaiseksi. Jos näin kuitenkin käy, psykoanalyysi pyrkii tuomaan tietyt egon defenssit ja alitajunnan pelon tietoisuuteen, mutta egoa ei kokonaisuutena nähdä kyseenalaistettavana ongelmana (tilanne on kenties hieman muuttumassa, ohessa esimerkiksi linkki psykologi, psykoterapeutti Timo Malisen  artikkeliin "Mikä helpotus: minua ei ole! – ei-minästä ja tyhjyydestä psykoterapiassa": http://www.tathata.fi/artik_suom/mika_helpotus.htm).

Tekemistä siis riittää, mutta niin riittää myös kärsimystä; viimeisten tutkimusten mukaan 400 000 suomalaista syö masennuslääkkeitä ja uskoakseni vähintään kaksinkertainen määrä juo viinaa pahaan oloon. Dalai Lama on sanonut, että jos kaikille 8-vuotiaille lapsille opetettaisiin meditaatiota, maailmassa ei enää yhden sukupolven kuluttua olisi sotia. Nämä ovat panokset, tästä on pohjimmiltaan kyse. On ihmiskunnan yhdestoista hetki siirtyä itsekkyydestä ei-itseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Follow by Email