lauantai 20. joulukuuta 2014

Tieteellisen paradigman muutoksesta

Tieteenfilosofiassa puhutaan Thomas Kuhnin kuvailemista tieteen paradigmoista. Paradigma on jotain tutkimuksen aluetta itsestäänselvästi hallitseva perusnäkemys [1]. Paradigma määrittelee sellaisia vakiintuneita toiminnan tapoja, kuten mitä tieteen tulee tarkkailla ja tutkia ja kuinka tieteellisiä tutkimustuloksia tulkitaan. Paradigmaan liittyy muuttumaton perusta, ontologinen primitiivi, jonka päälle paradigman teoriat rakennetaan.  

Kuhn huomasi, ettei tiede kehitykään aina asteittaisesti, vaan silloin tällöin siirrytään harppauksella paradigmasta toiseen. Kun olemassa olevan paradigman mallit eivät enää kykene selittämään esille tulleita ongelmia, tulee paradigman muutos mahdolliseksi. Tällöin tiedeyhteisö siirtyy normaalitieteestä kriisiajan tieteeseen ja uudet koulukunnat esittävät taustakäsityksiä, joiden avulla nykyisen paradigman ratkaisemattomat ongelmat kyetään selvittämään. Kriisiajan tiedettä seuraa esiparadigmaattinen vaihe, jolloin koulukuntien hyvinkin eriävät näkemykset kilpailevat keskenään. Lopulta uusi paradigma lunastaa paikkansa ja palataan jälleen normaalitieteeseen [2]. Paradigmat ovat muuttuneet historian aikana useasti, esimerkiksi kun siirryttiin maakeskeisestä maailmankuvasta aurinkokeskeiseen maailmankuvaan.

Jo usean sadan vuoden ajan luonnontieteitä hallitseva paradigma on ollut materialismi, eli aineellinen todellisuuskäsitys. Materialismin mukaan kaikki olemassa oleva koostuu tai on palautettavissa aineeseen, aineellisiin voimiin tai fysikaalisiin tapahtumiin [3]. Materialismin ontologinen primitiivi on hiukkasfysiikan standardimalli, joka kuvaa alkeishiukkasia ja niiden ominaisuuksia. Standardimallin alkeishiukkaset ovat siis perusta, joista kaikki olemassa oleva rakentuu.

Materialismin voittokulku on ollut huimaa. Se on muun muassa lennättänyt ihmisen kuuhun, miltei hävittänyt polion ja yhdistänyt kansakunnat toisiinsa internetin välityksellä. Se on selittänyt lukuisia ihmismieltä vuosituhansia askarruttaneita kysymyksiä ja vähentänyt näin tarvetta uskomuksille ja uskonnoille. Materialismi on ollut niin tehokas todellisuuden tutkimisessa, että se on laajentunut perinteisesti filosofian haarana pidetyn metafysiikan puolelle. Metafysiikka pyrkii selittämään olemista ja maailmaa laajimmalla mahdollisella tavalla esittämällä kaksi peruskysymystä: mitä on pohjimmiltaan olemassa ja millaista se on. Materialismin on nähty kenties lopullisesti pystyvän selvittämään mistä maailmankaikkeuden, ja näin ollen myös meidän, olemisessa loppuviimein on kysymys.

Yksi viimeisistä ja vaikeimmista aineellisen todellisuuskäsityksen selittämättömistä ilmiöistä on samalla perimmäisin ja intiimein, eli kysymys siitä miten tietoinen kokemus subjektiivisesta olemisesta muodostuu. Siis tietoisuus johon kuuluvat kaikki kokemamme asiat ja ilmiöt.  Materialismi lähestyy ongelmaa etsimällä tietoisuuden synnyttävää mekanismia ainoasta mahdollisena pitämästään paikasta, aivoistamme. Vaikkei mekanismia vielä tunneta, perustuu yleisesti jaettu käsitys itsestämme materialistiseen tulkintaan. Olemme biologinen sähkökemiallinen elin nimeltä aivot.

- Aivot ohjailevat kehoja materiasta koostuvassa universumissa ja muodostavat yksilön kokeman tietoisuuden.

- Kaikki mitä olet ikinä kokenut tai mitä tule ikinä kokemaan on aivojesi synnyttämää (tällä tulkinnalla on kenties hätkähdyttäviäkin harvemmin mainittuja seuraamuksia):

* Kun toimit maailmassa (juot kahvia, ongit, suutelet, kosket kasvojasi) et todellisuudessa koe näitä asioita oikeassa maailmassa, vaan aivojesi tuottaman kopion, eli simulaation niistä:

+ Olemme kukin kuin pimeässä huoneessa, jossa tarkastelemme aistielimiemme tuottamaa informaatiota ulkomaailmasta.

+ Kun katsota punaista kukkaa, et katso kukkaa, vaan aivojesi tuottamaa kuvaa siitä. Väriä punainen ei materialistisen tulkinnan mukaan ole olemassa ”tuolla ulkona”, siis kallojemme ulkopuolella, vaan valoaaltoja jotka aivot aistielinten informaation avulla muuttavat värikokemukseksi. Kun katsot Andromedan galaksia yötaivaalla, laajenee aivojesi tuottama simulaatio 2,5 miljoonan valovuoden laajuiseksi.

+ Emme koskaan pysty tietämään miltä ulkomaailma todellisuudessa näyttää tai tuntuu, sillä joudumme luottamaan evoluution tuloksena kehittyneiden aistiemme tuottamaan informaatioon ja kehittämään sen pohjalta teorioita ulkomaailmasta. Joka tapauksessa materialistisen tulkinnan mukaan kallojemme ulkopuolinen maailma on hyvin erilainen kuin aivojemme tuottama simulaatio siitä, eräänlaista aaltojen ja hiukkasten vuorovaikutusta, josta aistimme poimivat tietyn osan.

Moderni tiede on intensiivisesti tutkinut tietoisuutta ja sen synnyttävää mekanismia jo vuosikymmenten ajan. Vastaukset näyttävät kuitenkin edelleen pakenevan tutkijoita, eikä varteenotettavia teorioita ei ole ilmaantunut. Edes 1800-luvulta asti käytössä olleen anestesian toimintamekanismia ei tunneta, vaikka lukemattomat ihmiset kokevat sen vaikutuksen sairaaloissa ympäri maailmaa. Nykyisen paradigman sisälle onkin muodostunut hyvin erilaisia näkemyksiä tietoisuuden luonteesta.

Eräs tunnettu teoria on Daniel Dennettin vuonna 1991 esittämä näkemys, ettei tietoisuutta todellisuudessa ole olemassa, vaan se on jonkinlainen aivojen synnyttämä illuusio. Tämä on kyseenalainen väite, sillä jos rehellisesti tutkimme olemistamme, ainoa asia josta voimme olla aivan varmoja, on juuri kokemus tietoisesta olemisesta. Teorian voidaankin nähdä olevan enemmänkin pään pensaaseen työntämistä kuin aitoa tiedettä; jos en löydä todellisuuskäsityksestäni ilmiölle selitystä, kiellän sen olemassaolon.

Potentiaalisimpana tämänhetkisenä materialistisena selityksenä tietoisuudelle on nähty Giulio Tononion esittämä informaation integraatio teoria. Siinä tietoisuuden tulkitaan syntyvän aivojen integroiman informaation määrän perusteella. Informaation määrää aivojen eri osissa voidaan mitata esimerkiksi aivokuvantamisella. Kastrup [4] on kritisoinut teoriaa siitä, ettei se selitä tietoisuuden syntymekanismia, vaan ainoastaan kuvaa osaa sen lopputuloksesta. Hän vertaa tätä siihen, että yrittäisimme selittää ja päätellä auton moottorin toimintamekanismia tutkimalla sen nopeusmittaria. Se kuvaa kyllä pientä osaa ilmiöstä, muttei kerro miltei mitään siitä miten itse ilmiö syntyy.

Koska tietoisuus on muodostunut ongelmaksi nykyiselle paradigmalle, ovat jotkut teoreetikot (esimerkiksi Galen Strawson) ottaneet kenties kyseenalaisiakin uskonhyppyjä pystyäkseen toimimaan sen asettamissa rajoissa. Yksi tällainen tietoisuutta selittävä näkemys on panpsykismi, eli ajatus siitä että kaikki materia on tietoista, mutta tietoisuuden luonne ja laatu riippuu materian järjestelystä. Teorialla ei kuitenkaan ole tieteellistä pohjaa, sillä sen enempää alkeishiukkasista kuin atomeistakaan ei ole löydetty merkkejä tietoisuudesta.
Sivusin aiemmassa kirjoituksessani myös teoriaa, jossa aivot nähdään eräänlaisena kvanttitason vastaanottimena tietoisuudelle. Tämän Roger Penrosen ja Stuart Hameroffen esittämä Orch-OR teorian mukaan aivojen mikroputkirakenteet toimivat kvanttitasolla ja ovat yhteydessä laajempaan prototietoisuuteen. Tämä teoria toimii jo nykyisen paradigman reuna-alueella, sillä se esittää etteivät aivot tuota tietoisuutta, vaan vastaanottavat sitä. Tästä syystä se onkin saanut osakseen vahvaa kritiikkiä vakiintuneelta tiedeyhteisöltä.
Sen lisäksi, että nykyiset teoriat eivät kykene ratkaisemaan ongelmaa, liittyy aineelliseen maailmankuvaan perustavaalaatua olevia vajaavaisuuksia tietoisuuden selittäjänä. Kastrup listaa niitä kirjassaan [4]: 

- Tieteellinen malli soveltuu luonnon rakenteiden ja säännönmukaisuuksien kuvaamiseen. Se on hyödyllinen vertailuun miten tietty ilmiö tai asia vertautuu toiseen ilmiöön tai asiaan (esimerkiksi selittämään alkeishiukkasten ominaisuuksia alleviivaamalla alkeishiukkasten suhteellisia eroja). Tieteellinen malli ei kuitenkaan pysty kuvaamaan mikä jokin tietty ilmiö tai asia pohjimmiltaan on. Todellisuuden ja säännönmukaisuuksien suhteellisten erojen kuvaaminen on empiirinen ja tieteellinen kysymys, niiden luonteen perimmäinen kuvaaminen on filosofinen metafyysinen kysymys.

- Materialismi olettaa materian olemassaolon tietoisuuden ulkopuolella. Tällaista tietoisuuden ulkopuolista materiaa ei ole kuitenkaan koskaan löydetty. Kaikki mitä ikinä on löydetty tai koettu on löydetty tai koettu tietoisuudesta, sen ulkopuolinen materia on puhdasta spekulaatiota. Tämän tosiasian tunnustaa myös aineellinen maailmankuva, sillä kvanttimekaniikassa kvanttien tunneloituminen ja välitön vuorovaikutus keskenään pitkien välimatkojen päästä on ristiriidassa paikallisesta ja materialistisen universumin kanssa. Teoria ei tue myöskään ei-paikallista materialistista universumia. Materian esiintymistä ei voida selittää erillään tai itsenäisesti ilman sen subjektiivista tarkastelua tietoisuudessa.

- Monimutkaisesta järjestelmästä nouseva ominaisuus täytyy olla johdettavissa sen alemman tason komponenttien ominaisuuksista. Voimme esimerkiksi mallintaa hiekanjyviä tietokoneella ja katsoa kuinka tuulisimulaatio luo niistä samanlaisia dyynejä kuin aavikolla. Näin ei kuitenkaan ole tietoisuuden kanssa. Mikään ei viittaa siihen, että alkeishiukkaset omaisivat sellaisia ominaisuuksia, josta tietoisuus voisi nousta.

- Mikään ei selitä sitä miksi tietoisuus nousisi materiasta. Materialistisesta näkökulmasta olisi helpompi hyväksyä tilanne, jossa ihminen olisi äärimmäisen monimutkaisella biologisella tietokoneella varustettu soluista koostuva robotti. Toimisimme siis täysin samalla tavalla kuin nyt, mutta ilman subjektiivisesta tietoisuutta. Omana huomiona, että voimmekin kenties kuvitella tuhannen vuoden kuluttua robotiikan kehittyneen niin pitkälle, että kanssamme eläisi täysin ihmisen kaltaisia robotteja. Silti niin ettei heillä olisi ”ketään kotona”, eli vaikka heitä pistäisi neulalla, he kyllä rekisteröisivät piston ja huudahtaisivat ”ai”, mutteivät tuntisi kipua (tämä tunnetaan filosofiassa filosofinen zombie ajatusleikkinä). Me emme selvästikään kuitenkaan ole tällaisia biologisia zombieita, sillä jokainen ihminen tuntee kokevansa esimerkiksi kipua, ei vain neulanpiston aiheuttamaa hermojen tuottamaa sähköimpulssia.

- Koska materialismi olettaa kaiken kokemamme olevan aivojemme sähkökemiallisten reaktioiden aikaansaannosta, täytyy sen myös olettaa, että nämä reaktiot korreloivat yksi-yhteen subjektiivisten kokemustemme kanssa. Subjektiivisen kokemuksen, kuten punaisen värin näkemisen, tulisi olla luotettavasti ja selkeästi nähtävissä aivojemme hermostollisista prosesseista. Näin ei kuitenkaan ole, vaan tutkimukset ovat sitä vastoin osoittaneet epäjohdonmukaisuuksia ja jopa ristiriitaisuuksia kokemusten ja aivoissa havaitun aktiivisuuden välillä. Nykynäkemys pyrkii selittämään näitä ristiriitaisuuksia puhumalla spesifisyydestä, eli siitä että tietyt tietoisuuden tilat, riippumatta niiden monimutkaisuudesta tai voimakkuudesta, korreloivat tietyn neuronien osajoukon aktivoitumisen kanssa, riippumatta siitä kuinka suuri määrä neuroneja tai hermoimpulsseja on osallisena. Tämä tulkinta korrelaation häilyvyydestä kuitenkin kyseenalaistaa materialismin perusolettaman, eli että aivojen toiminta korreloisi yksi-yhteen subjektiivista kokemuksemme kanssa.

- Aivojen verenkierron vähenemisen tai lakkaamisen kokonaan tulisi aineellisen todellisuuskäsityksen tulkinnan mukaan johtaa aina tajunnan alenemiseen. Joissain tapauksissa (esimerkiksi lentäjien G-voima testeissä, aivojen magneettisessa stimulaatiossa tai kuolemanrajakokemuksissa) näin ei kuitenkaan tapahdu, vaan verenkierron väheneminen saattaa johtaa voimakkaisiin laajentuneisiin tietoisuudentiloihin. Materialismi joko lähtökohtaisesti kieltää tällaisten tilojen olemassaolon tai turvautuu kyseenalaiseen väitteeseen, että vaikka aivoissa ei ole lainkaan verenkiertoa, niin kuitenkin pieni osa neuroneja on edelleen aktiivisia. Niitä on kuitenkin niin vähän ja ne ovat niin piilossa, ettei neuronien aktiivisuus näy mittauksissa. Tämä tuntuu erikoiselta, sillä pelkästään unen näkeminen käden puristamisesta nyrkkiin näkyy merkittävänä aktiivisuutena aivoissa. Lisäksi verenkierron estyttyä aivoihin neuronien väitetään toimivat poikkeuksellisesti niin, että hapenpuutteen tila lisääkin niiden aktivoivia mekanismeja ja vähentää ehkäiseviä mekanismeja. Väitteelle ei ole loogista pohjaa, eikä sille ole sitä tukevia tutkimustuloksia.

- Materialismi ei pysty sisällyttämään maailmankuvaansa ilmiötä kuten Carl Jungin kuvaamaa kollektiivista alitajuntaa, vaan joutuu kategorisesti kieltämään sen olemassaolon. Jung havaitsi, että jaetun alitajunnan mentaalista sisältöä saattaa nousta henkilön tajuntaan hänen unissaan, näyissään ja muissa ei-normaaleissa mielentiloissa. Nämä sisällöt olivat jonkun muun henkilön mielen sisältö, josta ne nyt kokevan henkilön ei ole ollut mahdollista olla tietoinen.

- Kirjallisuudessa on lukuisia mainintoja ns. saadusta Savant syndroomasta. Se kuvaa ihmisiä, jotka ovat saaneet hyvin poikkeuksellisia kykyjä (esimerkiksi korkean älykkyystason tai taiteellisen taidon) saatuaan aivovamman. Valtavirran selitys tapahtuneelle on, että taidot ovat olleet piilossa aivoissa ja jotka vamma vapautti. Tämän on arveluttava väitä ottaen huomioon, ettei evoluutiolla olisi mitään syytä piilottaa taitoja kuten erinomaista muistia tai laskukykyä. Lisäksi se ei selitä miten henkilö äkisti ”oppii” taidon kuten kyvyn säveltää musiikkia.

Jos nykyisestä paradigmasta ei löydy vastausta kaikkein intiimeimpään ja kenties myös tärkeimpään kysymykseen, niin olemmeko täysin neuvottomia? Tyydymmekö hyväksymään ettemme ehkä koskaan saa ratkaistua olemisemme mysteeriä, emmekä tietää paikkaamme maailmankaikkeudessa. Näin surkea tilanne ei kenties onneksi ole. Joudumme kuitenkin ottamaan harppauksen toiseen paradigmaan. Tämä on kaikkea muuta kuin helppoa, sillä olemme saaneet aineellisen maailmankuvamme äidinmaidossa ja sen kyseenalaistaminen tuntuu miltei mahdottomalta. Kenties tilanne oli samanlainen 1600-luvulla, jolloin meidän olisi ensimmäistä kertaa elämässämme täytynyt kuvitella, ettei maapallo olekaan maailmankaikkeuden keskipiste. Kuitenkin, kuten nähdään, esitetty idealistinen teoria on huomattavasti lähempänä kokemustamme olemisesta, kuin materialistinen näkemys meistä kallojemme sisään kahlittuina biologisina eliminä.
Idealismin voidaan nähdä materialismin vastakohtana. Kun materialistinen maailmankuva perustuu näkemykseen, että kaikki ilmiöt ovat palautettavissa aineeseen, idealistisen maailmankuvan mukaan kaikki ilmiöt ovat palautettavissa mieleksi tai sen sisällöiksi, siis tietoisuudeksi (käytän lopputekstissä mieltä ja tietoisuutta synonyymeina). Koulukunnalla on pitkä historia sekä lännessä että idässä, mutta varsinkin idän filosofiset suuntaukset kuten buddhalaisuus ja hindulaisuus ovat ylläpitäneet näkemystä vuosituhansien ajan. Kuten materialismikin, idealismi on monistinen ontologinen käsitys, eli sen mukaan todellisuus koostuu yhdestä substanssista [5].
Olemme tottuneet pitämään itsestäänselvyytenä, että mielemme on kehomme sisällä. Jos kuitenkin rehellisesti tarkastelemme olemistamme, huomamme että kaikki mitä olemme ikinä kokeneet, olemme itseasiassa kokeneet mielessämme, mukaan lukien kehomme. Jos nyt esimerkiksi katsot käsiäsi, koet ne mielessäsi. Jos koet tuolin allasi, koet sen mielessäsi. Jos katsot ikkunasta ulos, koet näkymän mielessäsi. Tarkastelemalla arkista elämäämme päädymme siis huomattavasti loogisempaan, mutta yllättävään, lopputulokseen; keho toimiikin mielessä eikä päinvastoin. Materialismin ontologinen primitiivi pakottaa tutkijat (ja meidät) tekemään kokemuksemme vastaisen käänteisen tulkinnan, eli sijoittamaan mielen kehoon ja maailman sen ulkopuolelle.
Miten tämä maailmankuva on käytännössä sovitettavissa elämäämme ihmisinä? Kastrupin esittämässä mallissa aivot eivät tuota mieltä, vaan määrittävät mielen paikan tiettyyn kohtaan aika-avaruutta. Näin tehdessään, aivot mukauttavat tietoista havainnointia kehon sijainnin suhteen. Kun mieli ei ole alisteinen tälle paikannusmekanismille, se on rajoittamaton ja sisältää tietoisuuden kaikesta mitä on olemassa avaruudessa, ajassa ja kenties myös näiden ulkopuolella. Määrittämällä tietoisuuden paikan aivot suodattavat tietoisuudesta pois kaiken mikä ei korreloi kehon sijainnin kanssa. Mallissa on samankaltaisuuksia kuin aiemmin mainitussa Orch-OR teoriassa. Tässäkin mallissa aivot voidaan nähdä kuin radiovastaanottimena, jossa tietty valittu taajuus soi kirkkaana, kun taas kaikki muut taajuuden suodattuvat pois. Aivojen sähköiset signaalit, jotka korreloivat tietoisen kokemuksen kanssa, kuvaavat suodatusprosessia toiminnassa. Kun suodatinprosessia häiritään esimerkiksi juomalla alkoholilla tai iskulla päähän, muuttuu henkilön kokema tietoinen kokemus.
Suodatinhypoteesi ei kuitenkaan ole dualistinen malli, siis että siinä materiasta koostuvat aivot toimisivat ei-materiasta koostuvassa tietoisuudessa. Toinen Kastrupin käyttämä metafora kuvaakin sitä paremmin. Kuvittele virtaava joki, johon on muodostunut vesipyörteitä. Nämä vesipyörteet on tehty vedestä, mutta voit silti osoittaa yhtä ja sanoa, että ”tuossa on vesipyörre”. Metaforassa virtaava joki kuvaa jakamatonta tietoisuutta ja vesipyörre sen yhtä subjektiivista mieltä, siis ihmistä (tai muuta tietoista olentoa). Tässäkin tapauksessa, vaikka subjektiivinen mieli on tehty jakamattomasta tietoisuudesta, voimme osoittaa sitä ja sanoa "tuossa on mieli". Kun mieltä katsoo ensimmäisen persoonan perspektiivistä, niin koemme sen mielen jossa nyt näet tämän tekstin. Kun mieltä katsoo toisen persoonan perspektiivistä, näemme aivot ja sen aktiivisuuden. Aivot ovat siis yksittäisen mielen dynamiikan kuva laajemmassa mielessä, samalla tavalla kuin vesipyörre on veden liikkeen dynamiikan kuva laajemmassa vedessä. Kun katsomme salamaa, näemmä ilmakehän sähköpurkauksen kuvan. Johtopäätös, että aivot synnyttävät mielen on kenties yhtä väärä kuin päätelmä, että salama synnyttäisi ilmakehän sähköpurkauksen.
Kuten huomaamme, suodatinhypoteesi kuva materialistisia malleja läheisemmin kokemustamme olemisesta. Se ratkaisee myös tietoisuuden ns. vaikean ongelman, sillä kysymys ”kuinka tietoisuus nousee materiasta?” ei ole relevantti. Jokainen aiemmin tekstissä mainituista materialistisia malleja vaivaavista ongelmista tulee ratkaistuksi, ja ei vain ratkaistuksi, vaan ne myös tukevat suodatinhypoteesia. Kun suodattimen toimintaa muutetaan esimerkiksi estämällä aivojen verenkiertoa, vahingoittamalla niitä tai nukkumalla, on luonnollista, että myös suodattuvan materiaalin laatu ja määrä muuttuu. Toisin kuin materialistisissa teorioissa, tässä idealistisessa mallissa suodattimen toiminnan heikentyminen mahdollistaa myös laajentuneiden tajunnantilojen syntymisen. Se miksi aivojen aktiivisuus ei suoraan korreloi subjektiivisten kokemusten kanssa, selittyy myös. Samalla tavalla kuin ulosnäkyvät liekit ovat vain osa palamisen prosessia, ulosnäkyvä aivojen aktiivisuus on vain osa mielen prosessia.
On tärkeää huomata, ettei esitetty hypoteesi ole uusi tieteellinen teoria, vaan metafyysinen malli. Se pyrkii siis selittämään todellisuutta laajimmalla mahdollisella tavalla. Teoriat joita nykyään kutsutaan luonnonlaeiksi, nähdäänkin tässä tulkinnassa mielenlakeina. Elektronit ovat siis edelleen negatiivisesti varautuneita, punasolut kuljettavat happea ja galakseista muodostuu yleisimmin spiraalin muotoisia. Nämä eivät kuitenkaan tapahdu ”tuolla ulkona” siis tietoisuuden ulkopuolelle oletetussa materiasta koostuvassa maailmassa, vaan osana kollektiivisen mielen liikettä.
Ensimmäinen kritiikki jonka suodatinhypoteesi saa usein osakseen on, että jos olemmekin mielemme, niin miksi voimme vaikuttaa vain pieneen osaan siitä, siis kehoihimme. Koemme itseasiassa jotain vastaavaa joka yö nukkuessamme. Tällöin subjektiivinen mielemme luo maailman, jossa me olemme yksi hahmo. Liikumme tässä luodussa maailmassa ja tapaamme toisia ihmisiä, mutta koemme tapahtumat vain tämän yhden hahmon kautta. Emme pysty vaikuttamaan siihen mitä unessa tapahtuu, sillä muutenhan emme ikinä valitsisi nähdä painajaisia. Lisäksi kehossammekin on hyvin paljon sellaisia toimintoja, joihin emme pysty arkielämässämmekään vaikuttamaan, kuten tunteet, ajatukset, ruoansulatus jne.
Miksi sitten maailmassa tuntuu olevan fyysisiä materiasta ”tehtyjä” asioita? Tämä kysymys on askarruttanut nykytiedettäkin jo pitkän aikaa. Kaikki materia on pohjimmiltaan aaltoina ilmentyviä hiukkasia. Ei ole olemassa siis mitään materian legopalikoita, joista esimerkiksi pöytä tai keho rakentuisivat. Lisäksi myös "suuremmat" rakenteet ovat tyhjää täynnä, esimerkiksi vetyatomi on 99.9999999999996 % tyhjyyttä. Näin luonto tuntuu toimivan, eli luo ei-materiasta materiaa. Buddhalainen sanonta ”muoto on tyhjyyttä, tyhjyys on muotoa” kuvaa asianlaitaa hyvin.
Mistä ”aineesta” tämä tietoisuus sitten on tehty, miksemme voi havaita sitä mittauksilla? Kuten mainittua, idealismin mukaan ainetta (materiaa, objekteja) on olemassa vain osana mieltä. Mielen kasvualusta ei ole ainetta, se on subjekti, ei objekti. Tietoisuus on pohja josta havainnointi nousee, se ei itse ole havaittavissa samasta syystä ettei silmä voi nähdä itseään. Sitä ei voida mitata, havaita, tai analysoida, koska se on joka mittaa, havaitsee ja analysoi. Tämä ei tee idealismista kuitenkaan mahdotonta todistaa, vaan sen paikkaansapitävyys on mahdollista päätellä eri tutkimusten löydöksistä (kuten tämänkin kirjoituksen muutamat esimerkit osoittavat).
Vaikka en tässä pystykään kuvaamaan suodatinhypoteesia läheskään täydellisesti, ei se missään nimessä ole aukoton. Paljon tutkimusta tarvitaan edelleen, jotta se verifioitavissa. On kuitenkin huomattavaa, että idealististen teorioiden akateeminen tutkimus on vasta mahdollistumassa, nyt kun materialistisen maailmankuvan perustuksiin on ilmaantunut hiushalkeamia.
Jos sallimme edes hetkeksi sen mahdollisuuden, että esitetty hypoteesi tosiasiassa kuvaa todellisuuden luonnetta, niin huomamme sen selittävän oloamme ihmisinä. Kuten aiemmassa kirjoituksessani kirjoitin, synnymme tähän maailmaan ilman että koemme rajoittuvamme kehomme ääriviivoihin. Kun katsomme kehdon yläpuolella roikkuvaa helistintä, katsomme yhtä mielemme ilmiötä, siis osaa itsestämme. Kuitenkin heti ensimmäisestä hengenvedosta lähtien, tapaamamme ihmiset kohtelevat meitä kuin olisimme ainoastaan kehomme ja ajatuksemme. Tämä on ymmärrettävä, sillä he ovat itsekin identifioituneita mielensä ilmiöistä juuri kehoonsa ja ajatuksiinsa. Luonnollista identifioitumista kehoon tapahtuu joka tapauksessa, tämä on osa ihmisen tai eläimen normaalia kehitystä. Kuitenkin ihmisillä, ja materialistisessa ajassamme erityisesti, identiteetti painetaan kehoon ja ajatuksiin ennenkuulumattomalla voimalla. Koska ”mielesi on kehossasi” -koulutus aloitetaan niin varhaisessa vaiheessa, ja koska alkuperäisen olotilan säilyttämiseksi ei tehdä mitään, ei ole yllätys että suurin osa ihmisistä tosiaan kokee asian olevan juuri näin: maapallo on universumissa, keho on maapallolla, aivot ovat kehossa, mieli on aivoissa ja minä olen mielessä.
Tästä syystä etsimme onnea ”itsemme” ulkopuolelta ”maailmasta”. Välillä löydämme sen hetkeksi kun asia/ihmissuhde/nautinto tyydyttää perisyntimme, eli tietoisuutemme rajaamisesta seuraavan riittämättömyyden tunteen. Kun saamme haluavamme, pieni osa ”maailmasta” tulee hetkeksi osaksi ”meitä” ja koemme muistutuksen siitä täydellisyydestä joka tosiasiassa olemme. Eniten nautimme kenties juuri niistä hetkistä kun saimme unohtaa ”itsemme", siis yksinomaisen identifioitumisen kehoomme ja ajatuksiimme: luomme taidetta, katsomme jännittäviä elokuvia, uppoudumme työhömme, harrastamme extremelajeja, juomme itsemme humalaan, tai vaan nauramme ystäviemme kanssa hyvälle vitsille.
Nämä näkemykset saavat vahvaa tukea myös idän filosofisista suuntauksista (kuten buddhalaisuudesta), jossa tietoisuuden tutkimisella on pitkät perinteet. Erilaisilla harjoituksilla, kuten meditaatiolla, on pyritty eroon takertumisesta tiettyihin mielen ilmiöihin, kuten tuntemuksiin, ajatuksiin, aistimuksiin ja pyritty vain lepäämään tietoisuutena jona ne koetaan. Kautta historian ihmiset ovat näillä harjoituksilla onnistuneet saavuttamaan pysyvän olotilan, jossa he ovat irrottautuneet kehonsa ja ajatustensa kahleista ja eläneet elämää ilman tunnetta riittämättömyydestä.
Vaikka tietoisuudesta esitettyjä teorioita pystyy tässä vain sivuamaan, toivon yhden tärkeän annin olevan se, että tietoisuuden luonne on nykyisellä paradigmalla kaikkea muuta kuin selitetty. Tästä esimerkkinä ensi kesänä sattumalta Suomessa Helsingin Yliopistolla järjestettävä maailman suurin vuotuinen tietoisuutta käsittelevä Toward a Science of Consciousness -konferenssi (http://www.helsinki.fi/tsc2015). Tapahtumassa materialistit, mutta myös idealistit, puolustavat akateemisessa ympäristössä teorioitaan. Vielä muutama vuosikymmen sitten idealisteja olisi tuskin päästetty vastaavan konferenssin osallistujien joukkoon. Materialistit ovat ymmärrettävästi enemmistössä ja  taistelevat  verissä päin oman maailmankuvansa puolesta, mutta enää kilpailevia todellisuuskäsityksiä ei voida kategorisesti ohittaa.
Monet merkit viittaavat siihen, että olemme mahdollisesti siirtymässä normaalitieteestä kriisiajan tieteeseen, sillä nykyinen paradigma ei kenties lähtökohtaisesti kykene selittämään tietoisuuden ongelmaa, ja tarjoaa lisäksi päinvastaisen mallin kuin miten tietoisuuden elämässämme todellisuudessa koemme. Oma näkemykseni on, että käsillä on saattaa olla yksi suurimmista ihmiskunnan kokemista paradigman muutoksista. Jos todellisuus todetaan idealistiseksi, jos tietoisuus todetaan ontologiseksi primitiiviksi, seuraa tästä massiivisia muutoksia siihen miten näemme itsemme, toisemme ja paikkamme maailmankaikkeudessa.



4. Kastrup, Bernardo. Why Materialism Is Baloney: How True Skeptics Know There Is No Death and Fathom Answers to life, the Universe, and Everything. Hants, 2014. ISBN:978 1 78279 362 5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Follow by Email